Ajattomuudesta. Elätkö tänään elämän elämää.

                                                                                              

Todennäköisesti ajan ja hiljaisuuden merkityksen syvällisimmän kokemuksen on kokenut Richard Wurmbrand, kuten moni muu samanlaisen kokemuksen läpikäynyt kristitty tähän päiväänkin mennessä. 

Olen lukenut kirjaa Kärsimyksestä voittoon, enkä voi olla tekemättä muistiinpanoja ajan käsityksestä, josta tämä kärsinyt kirjoitti. Hän muistelee kirjassa elämäänsä Romaniassa 1990-luvun alussa.

Kirjasta:

”Kuinka helppoa onkaan sen ottaa vastaan lunastus, jonka elämässä aika on eri jaksoina. Voin saada syntini anteeksi ja päästä taivaaseen, koska uskon, että Jeesus kauan sitten kuoli puolestani.” 

”Meidän ajattomuuden kokeneiden laita oli toisin. Kaikki oli nykyisyyttä. Myöskään Golgata ei kuulunut menneisyyteen vaan oli nykytapahtumaa. Oli ikään kuin Jeesus seisoisi edessäni ja sanoisi: ’Olet tehnyt syntiä… Otatko vastaan tämän uhrini sinun puolestasi vai pidätkö parempana kantaa syntisi itse?’ - - Pietari, Johannes ja Magdaleena eivät varmaankaan ottaneet vastaan Kristuksen mennyttä uhria vaan uhrin nykyisyydessä tai lähitulevaisuudessa. - -  Ei ole koskaan ollut tarkoitus, että Hänen kuolemansa puolestani tuottaisi minulle lunastuksen, piste. Hänen kuolemansa jälkeen ei voi panna pistettä, ei edes pilkkua.”

Rm6:5,6 Sillä, jos me olemme hänen kanssaan yhteen kasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin,  niin ettemme enää syntiä palvelisi…

- Tällä ymmärtääkseni Wurmbrand tarkoittaa, että on OLLA ristiinnaulittu yhtäkuin preesens: tapahtuu koko ajan, voimassa kaiken aikaa.

Luterilainen pastori, kristitty juutalainen eli vuosikausia eristysvankina eri vankiloissa: ”Siellä ollessani menetin kaiken tajun ajasta. Eristysselleissä meillä oli vain yksi ikkuna käytävään, ei yhtään ulospäin. Emme voineet erottaa yötä päivästä. Jatkuvasti paloi sama hehkulamppu.  - … ei ollut mitään tuntiohjelmaa, jonka mukaan vankeja herätettiin, heille annettiin syötävää… Kun tätä jatkuu vuosikausia, synnyttää ajattomuus henkisen tilan, joka on järjelle käsittämätön. Meidän aisteillamme ei ollut mitään havainnoitavaa. Vallitsi täydellinen hiljaisuus. – emme …koskaan kuulleet ääntäkään, edes kuiskausta. Ei ollut mitään nähtävää. Unohdimme että oli värejä. Haju oli … se lamautti hajuhermot. - … ruoka oli mautonta ja huonoa ja aina samaa. Mielemme ei saanut mitään viestejä aisteilta. Logiikka ei täällä enää toiminut.”

Wurmbrand jatkaa juutalaisen taustansa ymmärryksellä:

” Raamatun hebrea ei tunne meidän aikamuotojamme: minä syön, minä söin… Jumalan lasten ei pidä viipaloida aikaa pieniin osiin: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Tämä ajan jaotteleminen ei ole järkevää. Menneisyys ei ole vain mennyttä; se elää hyvin voimakkaasti nykyisyydessä ja kantaa mukanaan iloa ja surua. Se tulee elämään myös tulevaisuudessa. Tämän päivän ja huomisen perustana on se, mitä menneisyydestä on koostunut.”

”Ajattomina me olemme eläneet samanaikaisesti todeksi Kristuksen kärsimyksen, hänen ylösnousemuksensa… Kuolema ei ole loppu. Ajattomina elimme myöskin elämän jälkeistä elämää.”

*

Miten kestää sekoamatta tällaista hiljaisuutta ja ajattomuutta? Miten kestää, kun syytökset ovat pahinta valhetta? Kuinka Wurmbrand ja hänen kaltaisensa kestävät?  Onko muita vaihtoehtoja kuin yliluonnollinen rakkaus ja joka tulee kohti ikuisuuden ja ajattomuuden hetkessä.

Joku voi huokaista, että käsityksemme taivaan ajasta voi olla tylsää, pitkästyttävää, kun se kuuluu käsitteeseen ikuista. Koska me ”viipaloimme” aikaa, johon liitetään ajan kuluminen, emme kaipaa ikuista olemista. Elämme aika pienellä paikalla.  - Entä jos sitten ikuisessa olotilassa olisi mahdollista harmitella, että olisinpa elänyt toisin – jos olisin tiennyt? 

Millä tavalla elämää pitäisi elää, mitä muuttaa, jos jo NYT on ikuinen tapahtunut?

Lähde: R.Wurmbrand, Kärsimyksestä voittoon, Stefanus-lähetys Ry, 1996, s.90-93

Viitan tupsuvoimaa

Ja siellä oli nainen, joka kaksitoista vuotta oli sairastanut verenjuoksua ja lääkäreille kuluttanut kaiken omaisuutensa, eikä kukaan ollut voinut häntä parantaa. Tämä lähestyi takaapäin ja kosketti hänen vaippansa tupsua, ja heti hänen verenjuoksunsa asettui. Ja Jeesus sanoi: "Kuka minuun koski?" (Luuk.8:43-)

Jeesus oli juutalainen, jolla oli yllään juutalaiseen tapaan vaippa tupsuineen. Hän ei siis hyljännyt perinnäissääntöjä. Mutta eikö olekin ihmeellistä, että tupsuissa olisi voimaa.

On muitakin kohtia, jotka vahvistavat asiaa, Markus kirjoittanut näin:

Ja missä vain hän meni kyliin tai kaupunkeihin tai maataloihin, asetettiin sairaat aukeille paikoille ja pyydettiin häneltä, että he saisivat koskea edes hänen vaippansa tupsuun. Ja kaikki, jotka koskivat häneen, tulivat terveiksi. (Mark.6:56)

Sekin on ihmeellistä, että Jeesus tunnisti, että hänestä lähti voima. Jos oikein muistan, tupsuilla oli tärkeä tehtävä uskonnollisissa rituaaleissa.

… sukupolvesta sukupolveen tehtävä itsellensä tupsut viittojensa kulmiin ja sidottava kulmien tupsuihin punasininen lanka.  Ne tupsut olkoon teillä, että te, kun ne näette, muistaisitte kaikki Herran käskyt ja ne täyttäisitte, ettekä seuraisi sydämenne ettekä silmienne himoja, jotka houkuttelevat teitä haureuteen; niin muistakaa ja täyttäkää kaikki minun käskyni ja olkaa pyhät Jumalallenne. (4.Moos 15:38-40)

Siis muistin toiminnasta on kyse. Minä laitan joskus langan sormen ympärille, jotta muistan jonkun asian. Ehkä pitäisi olla kunnon tupsut puseron helmassa, kun muisti tahtoo olla huono ajoittain. Jumalan sanaa pitäisi muistella ja miettiä päivittäin, että osaa myös välttää joitakin asioita. Siitä lähtee voimaa elämään ja terveyteen.

Tässä on lääke ihmispelkoon.

Ei tarvitse etsiä kelpaamista, koska sillä ei todista mitään eikä kenellekään. Miksi pitäisi tehdä itseään toisille näkyväksi, huomatuksi, hyväksytyksi?

Siis mihin? 

Joka tapauksessa en kelpaa, vaikka mitä tekisin tai osaisin. Enhän edes tiedä sitä mittaa, jolla joitakin asioita mitataan.  – Kukaan ei tiedä!

Sehän on vain yritystä vastata malliin, johonkin, mitä OLETETAAN vaadittavan.

”Rakasta tuntemattomuutta ja mitättömän mainetta. Karta sitä, että ihmiset sinut tuntevat.”  Tuomas Kempiläinen (1) vakuuttaa, ettei ole hyväksi olla (liian) viisas / tietävä / oppinut; on parempi esittää tietämätöntä ja opetella olemaan se, jota ”ei pidetä minkään arvoisena”. Tämä tekee hyvää ihmiskunnian edessä. Se tekee hyvää itsetunnolle: saan olla vapaa kaikista vaatimuksista ja ihmispeloista. Saan luvan palata alkuun, itseni kokoiseen persoonaan.

Yksinäisyyttä tulee sietää, on pystyttävä kestämään yksinäisyyden tunnetta. Tarkoittaa, ettei voi takertua toiseen ihmiseen ja hakea korvaavia asioita. Tästä näkökulmasta yksinäisyys ei olekaan haitta vaan se on osa luonnetta ja persoonallisuutta. Lepo ja hyväksyminen itsessä sellaisena ”kuin se on”, on perustaltaan lähtökohta elämään ja olemassaoloon – tarkoitus itsessään.

Carpe diem. Hetkeen tarttuminen on kykyä irrottaa mieli väärällä tavalla sitovista asioista. Vääriä uskomuksia kannetaan elämän eväsrepussa, tai vedetään perässä kivirekenä. Sydämen kyllyys on, mitä suu puhuu: niin kuin ajattelet sellaiseksi tulet…   

”Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, aivan niin kuin te olette minulle puhuneet, niin minä teille teen.” 4.Ms 14:28

Loppujen lopuksi, miten moni meistä uskoo valheita itsestään, niitä, joita tulee ihmisten sanomisista, ja miten niitä sitten työstetään ajatuksissa ja tehdään mitä kummallisimpia johtopäätöksiä:  en kelpaa... tässä sitä ollaan… masentaa… ahdistaa olla olemassa… Kun en olekaan täydellinen... eikä uskonikaan ole ihmeitä tekevää...

  

Elämä on vaatimuksista ja kelpaamisen tavoittelusta poisoppimista. Kelpaamme Jumalan edessä. Hän kun on tehnyt meidät vanhurskaiksi Jeesuksen sovitustyöllä. Ja se riittää oikeasti!

”Ruumiin, mielikuvituksen, älyn tai minkään muunkaan osamme vihaaminen tai pelkääminen ei ole kristillistä. Jos koko ihminen on kerran uhrattu Jumalalle, ei ole enää kovin ajankohtaista riidellä tämän tai tuon kyvyn arvosta” (C.S.Lewis)

Laajeneminen on rakkauden toteutumista, mikä poistaa kelpaamattomuutta ja ihmispelkoa; voin laajeta vain ulospäin – en voi käpertyä sisäänpäin – suhteisiin, luottamuksessa.

”Ihmispelko panee paulan, mutta Herraan luottavainen on turvattu.” Snl.29:25.

”Tee avaraksi telttasi sija, levennettäköön sinun majojesi seinien kangas. Älä säästele! Pidennä telttaköytesi ja vahvista vaarnasi. Sillä sinä olet leviävä oikealle ja vasemmalle…” Jes.54:2,3 

---

[1] Kristuksen seuraamisesta, Kirjapaja, 2006

Jossakin on ilo

JOSSAKIN ON ILO (Furman & Valtonen)  -kirjasta löysin muutaman pohdittavan:

* Meitä ei vaivaa asiat vaan se, mitä niistä ajattelemme.

* Mikä olisi päällimmäinen ongelmasi? [yksi masentumisen syy muuten] 

* Ja miten voisit toimia toisin, niin ettei se hallitse ajattelua ja/tai tekemistä?

* Ootko varma, ettei ole muita vaihtoehtoja… xxx…asiaan?  
- -  Keksi strategia – vaihtoehto, jota voisit harjoitella - - 

Keskustelin erään ystäväni kanssa ”vaihtoehdoista”. Tulimme siihen tulokseen, että kun tarpeeksi kauan on kestänyt elämän vaikeuksia, ei pelkät ”vaihtoehdot” riitä. Ongelmaa ei saa siirrettyä ns. sivuun. Vaikka päällimmäisen ongelman tunnistaakin, sen poispaneminen, strategian löytäminen ei toimi kuin teoriassa. Mikä siis neuvoksi?  ”Ehkä masennus ei olekaan sairaus. Ehkä se on oire tunteesta, ettei saa tai ansaitse sitä sosiaalista arvostusta, jonka jokainen tarvitsee voidakseen hyvin” (142).

Jos ihminen itsepäisesti toimii vanhalla tavalla, uupuu. Masennuksen ”voittaminen” on myös prosessi, joka vie aikaa; eikä lääke paranna sitä (49). Pelkillä lääkehoidoilla vain turrutetaan se uutta luova voima, joka etsii ilmaisukanavaa masennuksen alla. Lääke toimii ”kemiallisena kainalosauvana” (49) kunnes pysyy omilla jaloillaan pystyssä. Erik Ewalds sanoi taannoin jossakin, että masennus tai kriisi on merkki siitä, että vanha ei toimi enää - se on "harjoituskuolema".

Tulisi erottaa masentuneen mielen ajatuksista hengellinen kriisi. ”…uskonnolliset kysymykset ovat merkittävä osa ihmisten mielenterveyttä. Uskonnon avulla ihmiset saattavat parantua vakavistakin masennusongelmistaan…” Sielullinen tuska saattaa muistuttaa masennusta (94-95). Syyllisyyden tunnetilasta ihminen yrittää päästä eroon, toisaalta ei ehkä huomaa erottaa sitä synnintunnosta. - Luin jostakin, että jos ihminen etsii kristinuskon Jumalaa, olisi hänet ohjattava johonkin terapiaan – Freud muun muassa näin aikoinaan. Ateistinen maailma tarjoaa hoidoksi vaikkapa joogaa. Mutta näillä toimilla vältetään vain varsinaisen ongelman tunnistus ja käsittely!

 *

Auttajatkin voivat epäonnistua, kuten erään kärsijän "ystävät":
"Sillä te laastaroitte valheella, olette puoskareita kaikki tyynni. Jospa edes osaisitte visusti vaieta, niin se olisi teille viisaudeksi luettava!"  (Job 13:4.5)

Loukattu ihminen haluaisi itse päättää millä tavoin vääryys tulisi hyvittää. Miten vaikea onkaan hyväksyä, ettei Jumala estänyt tapahtumia – Hänhän on Kaikkivaltias. Kuinka Hän sallii kaiken tapahtua – jostain syystä! 

Entä, kun ei ole ketään joka pyytäisi anteeksi?

Niin se vaan on - kuuluu elämään - vanhojen huonojen ajatuskulkujen ja -tapojen muuttuminen on pitkällinen prosessi. Vanha ura ei kovin helposti katoa. Anteeksianto on sielun paranemista, jonka aikana masennus helpottuu. Anteeksi pitää sallia myös itselle, ei tarvitse olla täydellinen. Ja jossain vaiheessa ihmettelee, mihin se kipu katosi ja miten on mahdollista, että näen taivaan sinen. Ja olo kuin olisi tullut luolasta ulos aurinkoon ja hengissä.

Lähde:

 JOSSAKIN ON ILO, Furman & Valtonen, Lyhytterapiainstituutti, 2000

Toinen uskoo

Puhuttu lupaus, Sana, hedelmöitti Marian munasolun Hengen kautta. Eikä tyttö itse tehnyt asian kanssa mitään, antoi kyllä luvan vaikka ei varmasti ymmärtänyt, mikä oli homman nimi – siinä hetkessä.

Samoin tapahtuu ihmisen pelastumisessa: Hengen kautta syntyy Kristus sisimpäämme. Pieni uskon siemen istutetaan henkeemme ja se saa kasvaa täyteen mittaansa ajan kanssa. Olennaista on, että ihminen antaa luvan.

Jumala loi sanalla maailman. Kun perusteellisesti mietin luomista, löydän erään ytimen, mikä ihmisessä on ”Luojan kuvan kaltaista”. Kun sanon sanan, sitä ei ole ollut ennen, jokaisella sanalla syntyy uutta, se saa elämän puhuttuna ja toteuttaa sen. Kuitenkaan ihmisen sana ei luo maailmaa kuten Luojan sana. Mutta meidän sanamme luovat ”maailmoja”, me haavoitamme tai rakennamme ihmissuhteissa.

*

Jumalan Pojassa tulee ilmi ihmisen aito luonto, alkuperäinen, puhdas, ja näemme oman tarkoituksemme tutkiessamme Jeesuksen tapaa.  

Meitäkin kutsutaan alkuperäiseen suhteeseen, josta Jeesus, jolle olemme antaneet luvan, huolehtii uskon siemenen kasvusta. Alkuperäistä on se suhde, johon ihminen istutettiin Paratiisissa. Todella tarkoittaa antautumista: ”Tapahtukoon minulle kuten sanot,” ja ihminen luo sanoillaan uutta itselleen.

Emme me itsellemme pesää tee. Meissä on Toinen joka uskoo. Hän asuu minussa. Hän on suurempi kuin se mikä on maailmassa!

Naisen syy kun voima meni

Tarvitaan strategia, joka tukee tapaa toteuttaa valinnat.

Kun elämään tulee jotain ikävää, tapahtuu, ei osannut varoa, lipsahti, hetken innostus. Nimenomaan juuri silloin, kun ei valvo tilaansa, voi tapahtua. Jossain kohtaa huomaa: masennus valtaa mielen, harmittaa, hävettää... Minäkin olen oppinut jotakin tällaista, siksi voin kirjoittaa siitä.

Raamatun sankari Simson mokasi kunnolla. Naiset olivat hänen heikkoutensa.  Kun mies sortui naisen vaikutusvaltaan, paljasti salaisuutensa, seurasi hiusten menetyksen lisäksi voiman katoaminen. Naurettava tapaus, heikko mies...

 - Niin hän alkoi saada hänet masennetuksi, ja hänen voimansa poistui hänestä. --- Eikä hän tiennyt, että Herra oli poistunut hänestä. Tuom.16:15-21

Simson joutui vankilaan ja menetti näkönsä julmalla tavalla. Vihan, katkeruuden, epäonnistumisen prosessointiin aina on hyväksi myös fyysinen kuntoilu. Jauhaminen -  jota yleensä härkä teki - vahvisti Simsonia fyysisesti. Hän ”kiersi tahkoa” – myllynkivien ympäri päivittäin, kehällisesti, samaa uraa. Kuntorääkistä mies oli vahvempi kuin koskaan ennen. 

Elämässä epäonnistumiset vievät hiljaisuuteen ja erilaisiin vankilaoloihin, mieli kiertää raskasta kehää asioitten "jauhamisessa". Hyvä puoli tällaisissa vankilaoloissa on, että on mahdollisuus elää ja pohtia itsensä huolehtimista. Siis kunto nousee, kuten Simsonilla. Ehkä jokin osa terveydestä puuttuu, kuten sokeus jäi Simsoniin, kuitenkin meidän kannattaa huomata siunaukset, kun tulee Jumalan aika.

Jumala järjestää meille ajan hoitaa itseämme. Yksinäisyyden tila voi olla Jumalan kutsu. Silloin mahdollistuu aika tutustua Häneen – ja itseemme, puolin ja toisin.

Mutta hiukset rupesivat jälleen kasvamaan hänen päähänsä sen jälkeen, kun ne olivat ajetut. Tuom.16:22

Aivan varmasti Simson pohti suhdettaan kutsuunsa ja kutsujaansa. Kun hän viimein tuli valmiiksi, hän tiesi! Hän tunsi kutsujansa, Hänen tahtonsa ja oman merkityksensä. Ajan mittaan tukka – ja voima siinä sivussa – kasvoi itsestään.

Ei Paavali ole sen huonompi esimerkki kuin Simsonkaan. Hän käyttää retoriikkaa puhuessaan hengellisestä kasvusta.

… jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi. 1.Kor.9:24-27

Jos tahdot laihtua tai nostaa kuntoa, tarvitset suunnitelman ja itsehillintää noudattaaksesi sitä. Hengellisellä alueella toimivat samat lait. 

…minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa. Fil.3:14

Päämäärä ja tavoite on pidettävä kirkkaasti mielessä. Kurinalaisuus on olennaista.

Valinnat osoittavat tyydytäänkö vain hetken mielijohteisiin tai tunnelmiin.

Testamentti ja perintö

Kun puhutaan testamentista, voidaan puhua myös liitosta - on jonkun suhde laatijaan. Kun testamentin laatija kuolee, ”Liitto on myös testamentti, ja testamentin tekijän kuolema on aina voitava näyttää toteen.  Testamenttihan astuu voimaan vasta sen tekijän kuoltua; tekijänsä eläessä sitä ei voida koskaan panna täytäntöön” (Heb.9:16,17/KR92). 

Jonkinlainen vakuus täytyy olla todennettavissa heistä, että on oikeus perintöön. Yleensä se on sukulaisuus tai nimetty testamentissa. Perintö  on omaisuutta, jonka hallinta ja omistus siirtyy testamentin laatijan kuoleman jälkeen niille, joiden nimet testamentissa on mainittu.  Mahdollinen suhde  tai sopimus laatijan ja perijän välillä on ollut elämän aikana.

"Hänessä on teihinkin, ...pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen, joka on meidän perintömme vakuutena..."( Ef.1:13-14)

Omaisuutemme

Raamatussa on sekä vanha että uusi liitto – testamentit, joista ilmenee omaisuutemme. Jumala teki liiton yksipuolisesti: Hän sovitti, lunasti, antoi anteeksi, pelasti. Ristillä! 

Sukulaisuus todetaan verianalyysillä ja Jeesuksen ristin kuolema muutti ihmisen kokonaan; se on verenvaihto! On saatu uusi DNA ja uusi identiteetti: ”Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä...” (Rm.8:17). Sehän tarkoittaa oikeastaan, että pitää ottaa lahja vastaan. 

Mitä siinä kainostelet!

On luvattu yltäkylläisyyttä 

Testamentista luen, että saan omistaa täyden ymmärryksen koko rikkauteen ja pääsen tuntemaan Jumalan salaisuuden. Ja että kun tunnen veljeni, niin yhdessä Hänen kanssaan saan omistaa viisauden ja tiedon aarteet. (Kol.2:2-3) …tietäen, että saatte Herralta palkaksi perinnön! (Kol.3:24) - Jumala vakuuttaa vielä …antaakseni niille, jotka minua rakastavat, pysyvän perinnön ja täyttääkseni heidän aarrekammionsa. (Snl.8:21) Ongelma on vastaanoton päässä.

Herää kysymys

Mitenkä tämä perintö – aarre – otetaan käyttöön? Sitä sietää maistella ja miettiä.

Pilkkaajia on aina olemassa...

... kaikesta huolimatta...

Ja ennen kaikkea tietäkää se, että viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaan ja sanovat: "Missä on lupaus hänen tulemuksestansa?(2.Pt.3:3,4) 

On arvioitu, että Nooan arkin rakentaminen olisi kestänyt ehkä sata vuotta. Sinä aikana ehtii tapahtua ja tieto levisi: olipas uutinen! Uteliaitten ihmettelyt, miksi mokoma jättiläinen rakennettiin kuivalle maalle, kun vettä ei ollut lähimainkaan. Kansa tuli varmasti tietämään syyn rakentamiseen! Pilkka lisääntyi ja elämäntavat muuttuivat. Ihminen reagoi juuri näin, kun hän pelkää.  Kaikki mitä oli joskus kuvitteluissaan mielikuvia luonut, syvissä ajatuksissaan salassa pohtinut, luonut maailmoja mieleensä – ja haluaisi toteuttaa. Ryhdyttiin siis elämään ”kuin viimeistä päivää”, kaikki oli yhtäkkiä sallittua. Mitä väliä? Ennen kuin tuho tulee, ennen kuin kaikki loppuu, että ehtii ”nauttia elämästä”.

"Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti..." (Hes.16:49,50), johon Pietari vastaa: "Ja hän poltti poroksi Sodoman ja Gomorran kaupungit ja tuomitsi ne häviöön, asettaen ne varoitukseksi niille, jotka vastedes jumalattomasti elävät" (2.Pt.2:6).

Tuhoutumisen – kaiken loppumisen – pelossaan ihminen alkaa toteuttaa ”unelmiaan”. Joittenkin ”unelmien” esteenä harmillisesti on moraali ja eettiset arvot, jonkun muun määrittelemänä. Hädän hetkellä – tuhon kynnyksellä moraalilla ja omantunnolla ei ole valtaa. Eihän lopun jälkeen ole mitään, eikä syntiäkään; se ja syyllisyys jää uskonnolliseksi ongelmaksi. Sehän on jonkun muun "syy” – Nooa voi miettiä sitä!

Ja tässä tapauksessa syyllinenhän oli Nooa! Syyllinen, koska rakensi arkkia, joten häntä sai pilkata. Arkki kuvannee tuhoa, se oli kuin Jumala, joka ei olekaan rakkaus.

Kun ihminen luopuu ihmisyyteen kuuluvasta arvostaan, moraalistaan ja vastuustaan, hänestä tulee ”alhainen”, jota Saarnaajakin ihmetteli: Ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä... Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta.(3:18-20) - Ihmisestä tulee eläin, luomisjärjestyksessä alempiarvoinen. 

Niin Sodoman kuin Nooan kylissä tiesivät kuitenkin totuuden. Siksi he olivat vastuussa mitä seurasi: luodun elämän tuhoutuminen ja Jumalan viha syntiä kohtaan. "Sillä tietensä he eivät ole tietävinään..." (2.Pt.3:5-7)

*

Ajattele itse

Kyllä näemme, mitä maassa nyt tapahtuu – sen ymmärtää jokainen, joka ajattelee itse. Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla... Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta. (Jes.59:14,15)

– Totuus? – niin, eikö olekin vain yksi totuus. Miksi jokaisella olisi oma totuutensa ja kenen totuus on paras?

Jumala on mustasukkainen ihmisen hengestä, Hän omistaa kaiken elämän. Ehkä tulisi rukoilla kuten Aabraham: "Älköön Herrani vihastuko, että puhun vielä tämän ainoan kerran. Entä jos siellä on kymmenen?" (1.Ms.18:32  )

– Onhan Suomessa nämä kymmenen? Jotka etsivät totuutta.

Minulla ei ole ketään

MINULLA EI OLE KETÄÄN –viesti tosiasiassa on, että tarvitsen jonkun, joka tekee minut ehjäksi. Yksinäisyyden voi poistaa vain se, joka sen on aiheuttanutkin, joku, jonka voin omistaa. Yksinäinen hakee jotakin, joka poistaisi yksinäisyyden. Tämä on kova vaatimus toiselta.

Yksinäinen on siis kokenut hylkäämistä, torjuntaa, loukkaamista, pettymystä. Hänellä on oikeus kokea yksinäisyyttä. Jos vanhemmat ovat osallisia tähän, kukaan muu ei voi täyttää syntynyttä tyhjiötä; se on lapsen kokemus – nimenomaan aikuisena. ”Vahva” ja ”päteväkin” voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Ihminen käy epävarmaksi olemassaolostaan.

Yksinäisyyden tunne on, ettei ole ketään – tosiasiassa ei ole yhteyttä. Syntyy eristäytymistä ja turvattomuutta, tunteita kielletään tai tukahdutetaan. Puhutaan torjunnasta: itsesääli, sex.asiat, pakeneminen riippuvuuksiin, depressiot, aggressiot.  – N.75 % tunteistamme, jotka kohdistamme toiseen ihmiseen, kuuluisivat todennäköisesti vanhemmillemme (Kristeri, 2011).

Yksinäisyyden tunnetta voi sävyttää katkeruus, ylpeys, itsehalveksunta ja syyllisyys. Meitä yksinäisiä on hiljaisia, torjuttuja, kiusattuja, on menetyksiä ja epäluuloa. Me jäämme helposti kehällisen ajattelutavan vangeiksi. Meillä kaikilla on epäluulomme! Yhteydenottaminen voi tuntua vaaralliselta.

 *

Tämähän tuottaa kipua

Yksinäisyyden tunteelle täytyy sanoa kovat sanat, koska se on väärä uskomus: ”Sinulla ei ole ketään, kun et ketään huoli!”  Yksinäisyyden tunne estää löytämästä ystävän, se on syy! Yksinäisyydestä vapaudutaan suostumalla. Voihan sen myöntää toiselle ja ilmaista yhteyden tarpeensa. Me muutkin kaipaamme yhteyttä, sehän pitäisi  ottaa huomioon. Meidän pitäisi kaikkien tulla ulos omasta yksinäisyyden kuplasta, tyhjiöstä, joka hyvin usein on harhaa. Tarvitaan vain vähän rohkeutta.

Näe toinen ihminen

Suunta on itsestä ulospäin. Pitäisi oppia näkemään ja tunnistamaan toisen ihmisen persoona, se, mikä heijastuu ulkoisesta olemuksesta, sisäinen ihminen. Hyvä ihmissuhde syntyy molemminpuolisessa  vapaudessa ja kunnioittamisessa.

Valittu yksinäisyys voi olla hyvää, jos se ei ole pakenemista.

* *

”Jos vain voisin löytää yhden… täydellisen ystävän, niin silloin olisin onnellinen…” – ihminen valehtelee itselleen näin. Hän tarvitsee Kristusta ja uskallusta kohdata oman yksinäisyytensä kivut ja syyt. 1)

* *

Minä tiedän, etten koe enää yksinäisyyttä minuudessani. Suostuin haavoittuvaksi, tunnustin tarpeeni. – Se on riski, mutta vain siten löytää yhteyden! Löysin yhteyden ensin olemassaolooni ja sitten Jumalaan. Uskon, että kaikki ihmiset ovat tietoisia sisällään olevasta syvästä kaipauksesta, jota mikään katoava tai luotu ei tyydytä.

Kaipaus

Senkin huomasin, ja ehdotan lukijalleni, että jos sisimmässäsi on kaipaus, johon mikään ei ole auttanut, etkä löydä ketään täyttämään tarvetta, todennäköisesti olet etsinyt väärästä suunnasta.  Sitä varten on risti. Poikkipuu ihmisten yhteyteen ja pystypuu ylöspäin yhteyteen, sovintoon Isän kanssa.

Lähteet:

G. Eldstad, Tunne itsesi…, Perussanoma, 2000

Irene Kristeri, Tule lähelle, mene pois,  2011

Pehr Carpentier, Kohtaaminen, Gummerus, 2002

A.McGrath,C.S.LEWIS – Elämä

1) Frank Lake, Johdatus kliiniseen teologiaan, Vapaa Evankeliumisäätiö, 1968

Olen oikeassa, enkö olekin?

                

Ajatuksia psalmeista.

C.S.Lewis on oivaltanut jotain, mikä voi jäädä psalmeja lukiessa huomaamatta. Kirjassa hän jakaa psalmit erityisellä tavalla aiheittain. Erääseen psalminaiheeseen hän niputtaa oikeassaolevan rukoukset, eli psalmilaulaja on ”aina oikeassa”. Hän rukoilee Jumalalta, että väärintekijä tai vainooja saisi tuomionsa, kunnon koston; pyytää lapsettomuuden kirousta heidän elämäänsä tai jopa ”murskaamaan heidän kallonsa”. Hän ei ole itse syypää mihinkään!

Psalmeista tunnistaa oikean jumalakuvan: Jumala on oikeudenmukainen – loppuun asti. Hän ei tuomitse heikkouden tai vahvuuden perustalta. Hän näkee kaiken, ei kuten ihminen. Hän myös kestää ihmisen rankat rukoukset! Hän näkee,  mitä sisällämme, ja lopulta sen, mitä ihminen on syvimmiltään, valitseeko oikein vai väärin, jääkö katkeruuteen. Joka tapauksessa joudumme kantamaan omien valintojen seuraukset, niin hyvät kuin huonotkin.

Tosiasiassahan ihminen ajattelee aina, että nimenomaan hänet pitää ”pelastaa”, koska hän on kuitenkin syytön! Muut ovat aiheuttaneet hänen ongelmansa ja ansaitsevat tuomion – siis rangaistuksen.  – Miten niin olet ansainnut oikeudenmukaisuuden paremman puolen?

*

Meillä on puolustaja Pyhä Henki, ja kun tiedämme saaneemme syntimme ja vanhat kaunamme anteeksi, voimme todella vedota ”oikeassaolevin” rukouksin.  Voimme vedota kuten Luuk.18 –luvussa Jeesus kertoo erään vertauksen '...Auta minut oikeuteeni riitapuoltani vastaan…' 

Lewis kirjoittaa (13), että kyse on siviiliasiasta, ei rikoksesta, ja nainen tietää, että laki on hänen puolellaan. Hätä on suuri, kun kukaan ei auta häntä, siksi hän ei anna periksi. Psalmi tiivistää ajatuksen: Sinä hankit minulle oikeuden ja ajoit minun asiani, sinä istuit valtaistuimelle, sinä vanhurskas tuomari(9:5).

Jumalan on kosto ja Hän huolehtii minusta. Joka tapauksessa! Hänellä on paljon varalla – niin minulle kuin sille, joka on jotain minulle velkaa. Siihen asti ”odota Herraa.”

Lähde: C.S. Lewis, Mietteitä psalmeista, Sisälähetysseura, 1982

Kuka saa murehtia?

                                                                                                                                                        

Sanotaan että surkoon hevonen – sillä on iso pää. Samaa voisi toivottaa murehtimisestakin, ihmisen pää on kovin pieni.

Mitä hyötyy ihminen murehtimalla asioita, tai mitä voi saavuttaa? Murhehan on vain hänen ikiomansa, ei paranna kaveria tai maailmaa. Eikö olekin niin, että murehtija itse kulkee allapäin, hartioilla raskas taakka, ahdistuneena. Murehtijan sisimmässä on jotain liikaa.

*Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää. Ps.38:7

Murehtija murehtii edessä olevaa tulevaa: tulevaisuutta, josta ei tiedä mitään! Miten siihen voisikaan vaikuttaa!  - Tulevaisuus ei murehtimalla parane. 

*

Tässä omia löytöjäni. 

Ihminen, joka murehtii tai huolestuu, EI KUULE; nimittäin huoli tukkii kuulokanavat. Murehtimisen voi tunnistaa sisäisestä levottomuudesta. Murhe ryöstää rauhan, vie yöunet, ottaa ylivallan ja kontrolloi ajatuksia ja elämää. Murhe myös vääristää totuutta, masentuu, ei erota valhetta, koska se kutistaa mahdollisuuksia, kutistaa.  Murehtija pakenee jotain, ja Jumalaa pakeneminen maksaa ihmiselle. Kannattaa myös miettiä, vaivaako ajatuksia kiire, kovasydämisyys, ylpeys…

Huolestuttavaa sekin, ettei Jumalan ääntä huomaa se, joka murehtii. Jumala ehkä haluaa osoittaa jotain, kun Hän sallii murheita. Elämästä ei selviä ilman huolia ja murheita, mutta pahinta lie se, jos murheet käyvät toteen.

* Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui. Job.3:25  

*Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti; vaan jos hän on murheelliseksi saattanut, hän osoittaa laupeutta suuressa armossansa. Val.3:31-33

Murehtiminen on mielestäni syntiä: asetutaan Jumalan yläpuolelle. Jos ymmärtää murehtimisen perustan, huomaa asettavansa kyseenalaiseksi Jumalan mahdollisuudet.  Parempi valinta olisi lähtökohdaksi ottaa: ”Hänessä olen enemmän siunattu.”

* Huoli painaa alas miehen mielen, mutta hyvä sana sen ilahuttaa. Snl.12:25

Mielihyvää esiintyy sitä enemmän, mitä vähemmän ihminen murehtii.