Todennäköisesti ajan ja hiljaisuuden merkityksen syvällisimmän kokemuksen on kokenut Richard Wurmbrand, kuten moni
muu samanlaisen kokemuksen läpikäynyt kristitty tähän päiväänkin mennessä.
Olen
lukenut kirjaa Kärsimyksestä voittoon,
enkä voi olla tekemättä muistiinpanoja ajan käsityksestä, josta tämä kärsinyt
kirjoitti. Hän muistelee kirjassa elämäänsä Romaniassa 1990-luvun alussa.
Kirjasta:
”Kuinka helppoa onkaan sen ottaa vastaan lunastus,
jonka elämässä aika on eri jaksoina. Voin saada syntini anteeksi ja päästä
taivaaseen, koska uskon, että Jeesus kauan sitten kuoli puolestani.”
”Meidän ajattomuuden kokeneiden laita oli toisin.
Kaikki oli nykyisyyttä. Myöskään Golgata ei kuulunut menneisyyteen vaan oli
nykytapahtumaa. Oli ikään kuin Jeesus seisoisi edessäni ja sanoisi: ’Olet
tehnyt syntiä… Otatko vastaan tämän uhrini sinun puolestasi vai pidätkö
parempana kantaa syntisi itse?’ - - Pietari, Johannes ja Magdaleena eivät
varmaankaan ottaneet vastaan Kristuksen mennyttä uhria vaan uhrin nykyisyydessä
tai lähitulevaisuudessa. - - Ei ole
koskaan ollut tarkoitus, että Hänen kuolemansa puolestani tuottaisi minulle
lunastuksen, piste. Hänen kuolemansa jälkeen ei voi panna pistettä, ei edes
pilkkua.”
Rm6:5,6 Sillä, jos me olemme hänen kanssaan yhteen
kasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä
ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen
kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi…
- Tällä ymmärtääkseni Wurmbrand tarkoittaa, että on
OLLA ristiinnaulittu yhtäkuin preesens: tapahtuu koko ajan, voimassa kaiken
aikaa.
Luterilainen pastori, kristitty juutalainen eli
vuosikausia eristysvankina eri vankiloissa: ”Siellä ollessani menetin kaiken
tajun ajasta. Eristysselleissä meillä oli vain yksi ikkuna käytävään, ei yhtään
ulospäin. Emme voineet erottaa yötä päivästä. Jatkuvasti paloi sama
hehkulamppu. - … ei ollut mitään tuntiohjelmaa,
jonka mukaan vankeja herätettiin, heille annettiin syötävää… Kun tätä jatkuu
vuosikausia, synnyttää ajattomuus henkisen tilan, joka on järjelle
käsittämätön. Meidän aisteillamme ei ollut mitään havainnoitavaa. Vallitsi
täydellinen hiljaisuus. – emme …koskaan kuulleet ääntäkään, edes kuiskausta. Ei
ollut mitään nähtävää. Unohdimme että oli värejä. Haju oli … se lamautti
hajuhermot. - … ruoka oli mautonta ja huonoa ja aina samaa. Mielemme ei saanut
mitään viestejä aisteilta. Logiikka ei täällä enää toiminut.”
Wurmbrand jatkaa juutalaisen taustansa
ymmärryksellä:
” Raamatun hebrea ei tunne meidän aikamuotojamme:
minä syön, minä söin… Jumalan lasten ei pidä viipaloida aikaa pieniin osiin:
menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Tämä ajan jaotteleminen ei ole järkevää.
Menneisyys ei ole vain mennyttä; se elää hyvin voimakkaasti nykyisyydessä ja
kantaa mukanaan iloa ja surua. Se tulee elämään myös tulevaisuudessa. Tämän
päivän ja huomisen perustana on se, mitä menneisyydestä on koostunut.”
”Ajattomina me olemme eläneet samanaikaisesti
todeksi Kristuksen kärsimyksen, hänen ylösnousemuksensa… Kuolema ei ole loppu.
Ajattomina elimme myöskin elämän jälkeistä elämää.”
*
Miten kestää sekoamatta tällaista hiljaisuutta ja
ajattomuutta? Miten kestää, kun syytökset ovat pahinta valhetta? Kuinka
Wurmbrand ja hänen kaltaisensa kestävät? Onko muita vaihtoehtoja kuin
yliluonnollinen rakkaus ja joka tulee
kohti ikuisuuden ja ajattomuuden hetkessä.
Joku voi huokaista, että käsityksemme taivaan ajasta voi
olla tylsää, pitkästyttävää, kun se kuuluu käsitteeseen ikuista. Koska me ”viipaloimme” aikaa, johon liitetään ajan
kuluminen, emme kaipaa ikuista olemista. Elämme aika pienellä paikalla. - Entä jos sitten ikuisessa olotilassa olisi mahdollista harmitella, että
olisinpa elänyt toisin – jos olisin tiennyt?
Millä tavalla elämää pitäisi elää, mitä muuttaa, jos jo NYT on ikuinen tapahtunut?
Lähde: R.Wurmbrand, Kärsimyksestä voittoon,
Stefanus-lähetys Ry, 1996, s.90-93