Saako sekaantua toisten asioihin?

Jos puutut toisten asioihin ja sitten kärsit siitä jollain tapaa, vaikka taloudellisella tappiolla tai maineen menetyksellä, tekeekö se sinusta hurskaan tai pyyteettömän hyväntekijän – kelpoisen Jumalan edessä. Kannatko tappiosi ylväänä, hammasta purren, ja olet kutsumuksesi toteuttaja?

Mielestäni tällainen ei oikein toimi. Mitä voidaan tulkita ”kärsimykseksi,” sellaiseksi, josta Kristuksen nimen tähden kärsitään? Sillä …mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö… (1.Pt.4:16).

Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sen tähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin (1.Pt.4:15).  

Sekaantuminen toisten asioihin on kyseenalaista, nykyään jopa rikollista. Voisiko huomauttaa -  kopauttaa hiljaa olalle, jos joku on eksymässä tai vaara uhkaa. Niin. Mitäpä se minulle kuuluu, oppikoon, jos ei, niin kantapäittensä kautta! Raamatussa tähän on varoitus sille, joka jättää sanomatta tai tekemättä, kun siihen on oikeasti aihetta: …jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, niin ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä; ja ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen (Gal.6:1). Sen, joka voi huomauttaa toiselle, tulee nähdä omassa elämässään mahdollisuuden sortua samoihin ikävyyksiin. Jos ei tätä ymmärrä, ei voi ojentaa toista ihmistä!

*

Toisten kuormien kantaminen ei onnistunut Sodomassa. Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti: ylpeys, leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo… mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut (Hes.16:49,50). Siellä oli kaikki hauskaa ja runsasta.

Entäs sitten tämä: Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain. (Gal.6:2). Kun ihminen elämän kipujensa kanssa on, rinnallakulkija ryhtyy auttamaan,  siis ”kantamaan”. Se ”kantaminen,” jota tässä tarkoitan, riippuu heidän sisäisyytensä tiloista.  Avuntarvitsija itse ahdingossaan tuskin jaksaa kantaa "rinnalla-kantajaa”.

*

Tosiaan on hyvä tuntea omat kipunsa, tapansa, ja tietää mitä itse on. Elämän kokemukset ja traumat tekevät meistä joistakin lähes rampoja, elämme vaille jääneinä. Olemme kuitenkin yksilöitä, erilaisia, monennäköisiä. Kaiken tunteva Jumala kuitenkin tietää vinoutumat, joihin sorrumme. Tämähän on hidas ja ajoittain kivuliaskin prosessi itse kunkin kohdalla. Jos siihen suostuu. Tätä käsittääkseni on oman taakan kantaminen.

Ajattelen rukous- ja sielunhoitotilannetta. Rinnalla kulkijana "meidän, vahvojen, tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia, eikä elää itsellemme mieliksi. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaaksensa, että hän rakentuisi." (Rm.15:1-2).  Ai miten niin? Toisen rakentumiseksi ei kerätä hyvä-minä-pisteitä. 

Pitäisikö osata kysyä itseltään tuottaako avunantoni Kristuksen nimen kunniaksi, tai tarvitseeko tuo juuri minun tietämystäni. Voi miten vaikeata tämä on! Toisaalta on mahdollisuus yhdessä kasvaa uskossa – ilman läheisriippuvuutta. Paavali kertoo itsestään, rinnallakulkijana, miten hän oli mm. juutalainen juutalaiselle (1.Kor.9:20), ja toisaalla muistuttaa …olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan (1.Tes.5:14). Tarkoittaisiko se suurpiirteisyyttä toisen esimerkiksi luonteen takia.

Kyllä meidän tulee huolehtia toisistamme, "kohottaa oksaa", nähdä toisemme. Se on tahtoa ja halua rakastaa teoilla.  

Me kaikki kaipaamme rinnallakulkijaa.