Jään murina

Tänä keväänä jää ei ehtinyt soittaa, kun ilma lämpeni äkkiä, ettei jäälle ollut enää asiaa. Mutta edellisvuosina olen kuullut rummut.

Kun saa tarpeeksi tyhjentää stressikaivoa, huomaa sään ja hengityksensä. Minä näin jään ja häikäisyn, taivaan. Luistelin suksillani lammen tasaisella kevään lumipeitteellä; nautin vauhdista, hyvä kun jalat ja kädet ehtivät mukana. 

Oli ihmeellistä kuulla kevätjään puhinaa. Pelotti, että jää halkeaa alta. Se natisi ja paukkui, rummutus ja rytinä kuin maanjäristys. 

*

Tässä elämäni ainut oma runo, joka syntyi lammella hiihtäessä. Enkä minä ole runoihminen, en missään nimessä! Keväinen jää eli ja puhui omaa kieltään, saattaako sitä sanoiksi koota.

Oletko kuullut jääorkesterin

     Tasaista rumpujen tahtia

Viritystä tuuban komean

       Elämän murinan vahvaa alkutahtia...

       Aurinko sinkoilee – silmissä säteet

Silkillä kimpoilee timantin kovuus

     ”Minä pidän pintani!”

Rummutusta mahtia matalaa

             Syvästä rinnasta...

                      ”Minulle et mahda mitään!”

                                            Mahan alla kevään kutina.