Lentokeli

Aurinko paistoi häikäisevästi, kevään puhdas lumi häikäisi vielä enemmän. Aivan mahtava sää. Yleensä vähän tuulee, mutta nyt pieni tuulenviri oli aivan hellä. Siispä sukset jalkaan, aurinkolasit nenälle, sukset luistoon.

*

Hyvä latu oli koneen jäljiltä; se oli tukeva, kukaan ei eksy reitiltä.  Mitä parempi latu, sen selkeämpää: maali oli määrätty etukäteen. Joku muu oli sen miettinyt, kierrokset, kaarrokset, kauttakulut. Matkan varrella oli kylttejä: ”älä kävele ladussa” tai ”varo heikkoa jää” tai ”väistä oikeaa” –  sama ruotsiksi. Toisen tekemällä ladulla on helppo kulkea, kevyesti etenee, ilman miettimistä. Ladun loppu on aina kaikilla sama.

Suksien kunnolla on enemmän merkitystä kuin hiihtäjän kunnolla. Menestyjillä on hyvät sukset. Monesti elämän eväät on samoin huolehdittu; elämän latukin voi olla valmiiksi annettu, joku suunnitellut etukäteen. Jos on hiihtänyt elämäänsä toisen hyvin huoltamilla suksilla, voiko tietää, miten pärjätään hoitamattomilla suksilla tai ilman latua? Miltä tuntuu joutua astumaan sivuun, kun kiireinen huutaa ”pois tieltä risut ja männynkävyt, minä ensin”.

Poikkeamat ja kompastelut eivät kuulu suunnitelmaan – ei ole laduntekijän vika, jos et pysy latu-uralla. Se, joka ei ole poikennut latu-urasta, voiko tietää kuinka umpihangessa hiihdetään? 

*

Yöllä oli satanut hiukan lunta, jään pinta oli karkea – erinomainen luisteluhiihtoon. Jäällä erotti kivet, kannot ja kaislikot. Ei ollut ihmisen eikä eläimen jälkiä. Miten ihana, koskematon jään peitto ja timanttinen häikäisy. Tästä ei kukaan ollut ennen mennyt, oli uuden jäljen aika ja minä sain kulkea ensimmäisenä ja yksin. Avaruutta myös ylöspäin. Oli helppo hengittää, valoa riitti. Tilaa oli. Saatoin mennä tuosta tai tuolta. Kiersin kiven, kaarsin kaislikon ja lahonneen jäisen kannon. – Mikään ei tule eteen yllättäen, kuten kulkiessani Jumalan kanssa. Hän ilmoittaa ja osoittaa tulevat, edessä olevaa.

*

Minä siirryin syrjään nopeampien tieltä. En tiennyt kuinka suksia huolletaan, ja joku muu oli aiemmin hiihtänyt samoilla suksilla, varmasti yhtä huonosti hoidettuna. Ladun – elämän – vieressä tarpominen tulkitaan heikkoudeksi, pärjäämisen puutteeksi. Se voi viedä kilpailuhalut tai elämässä eteenpäin menemisen tarpeen, turhautumiseen. Elämän ytimeen kasvaa heikkous, se, ettei pärjää ladulla eikä sitten umpihangessakaan. Tämä kasvattikin minua vahvaksi. Laduttomassa lumessa elämä olikin Jumalan tapa osoittaa, etten pärjää ilman Häntä. Hän kasvatti minuun sitkeyttä ja lujuutta. 

*

Nyt minulla on uudet sukset, niissä ei ole yhtään enempää voiteita kuin lapsuuden suksissa, mutta ne luistavat. Ne ovat sujuvat, ovat tehty luisteluun. Poistun ladulta, se tuntuu hyvältä, ja minä voin ilman toisten tekemää latua. Joku saattaa ohittaa – onhan tuossa tilaa – minulla on oma vauhti.

Tuuli puhaltakoon raikkaana joka päivä. Jumala antaa ilon ja voiman elämään – uuden tavan elää. Erotan kivet ja kannot! Minulla on turva – jää kannattaa ja kaikki on Jumalan suunnittelemaa. Hän luo vieläkin uutta.

On lentokelin aika.