Varjominän aarteet 1.

                                                                                             

Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta (Tommy Hellsten,Kirjapaja, 2011)

Jotakin kirjasta, joka koostuu lyhyistä novelleista. Niin maukkaita ajatuksia, tuntuvat elävän minussa vahvasti, vaikka paljon on tuttuja näkökulmia. Jaan poiminnat kolmeen eri tekstiin. Tässä eka.

Hän väittää, että rakkauden vastakohta ei ole viha, koska silloin ei ole ymmärretty rakkauden sisintä merkitystä. Häpeä on rakkauden vastakohta. Sehän toimii, koska hyljätty kokee häpeää: hän on jäänyt paitsi rakastetuksi ja nähdyksi tulemista. Häpeä taas koetaan heikkoutena, kelpaamattomuutena. Ja. Siitä on helppo jatkaa suorittamiseen, siis hyväksynnän hakuun. Viestihän oikeastaan kuuluu: näe minut, rakasta minua. Syvin tarpeemme on tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi (35). Torjutut tunteet ovat uppoutuneet syvälle persoonallisuuteen, ”sisäiseen varjojen maahan.” 

”Ihminen ei suostu näkyväksi ja haavoittuvaksi, ellei hän koe saavansa jostain rakkautta, joka muodostaa turvan” (150).

Minuuden löytäminen kuuluu keski-iän toimenkuvaan, tutkittava elämää jossa elää. Jos ei uskalla, tulee kieltäneeksi kipeät tunteet, ei ota oireita ja hälytysmerkkejä tosissaan. Silloin taantuu ja voi huonosti. Elämän ”matkalaukkuun” (45) on jäänyt, kulkee mukana, mm. todellinen (piilossa?) minuus. Moni ei uskalla tutustua laukkuunsa ikinä, pelkää, ettei kestä.

Jokin tiedostamaton ilmoittaa itsestään reaktioina toisen tunteeseen, käytökseen tai luonteeseen. Mitä ei hyväksy itsessään, se ärsyttää toisessa (105). - Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? (Lk.6:41) - Reaktiot ovatkin itsessämme olevaa piirrettä ja oireita. Olisiko tunteensiirtoa? Pitää muistaa, että siellä kätköissä on myös hyviä asioita, lahjoja, kykyjä, jotka eivät ole saaneet koskaan lupaa ilmetä, ja ne pyrkivät tunkeutumaan tietoisuuteen.

Minkähän takia pelkäämme kohdata tietoisuuteen pyrkiviä tunteita; eiväthän ne voi vahingoittaa ihmistä itseään?

Tästä päästäänkin kateuteen. Hellsten väittää kateuden tunteen kertovan ihmisen omista asioista. Kannattaisi siis kuunnella kateuttaan. Itse asiassa se jokin haluaa tulla osaksi minuutta ja elämää. Se on sellaista, mikä ei ole saanut hyväksyntää – joskus, jostain syystä. Hienoa tässä ajatuksessa on, että ihailemani piirteet toisessa ovat minussa itsessäni jo olevia, tunnistamattomina.

Kuinka ihmeessä voisin olla auki itselleni, jotta löytäisin nuo aarteet! Tätähän Raamatussakin luvataan: "Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala." Jes.45:3

Miksi sitten pitää ahdistua!

Tien vieressä

Jään murina

Tänä keväänä jää ei ehtinyt soittaa, kun ilma lämpeni äkkiä, ettei jäälle ollut enää asiaa. Mutta edellisvuosina olen kuullut rummut.

Kun saa tarpeeksi tyhjentää stressikaivoa, huomaa sään ja hengityksensä. Minä näin jään ja häikäisyn, taivaan. Luistelin suksillani lammen tasaisella kevään lumipeitteellä; nautin vauhdista, hyvä kun jalat ja kädet ehtivät mukana. 

Oli ihmeellistä kuulla kevätjään puhinaa. Pelotti, että jää halkeaa alta. Se natisi ja paukkui, rummutus ja rytinä kuin maanjäristys. 

*

Tässä elämäni ainut oma runo, joka syntyi lammella hiihtäessä. Enkä minä ole runoihminen, en missään nimessä! Keväinen jää eli ja puhui omaa kieltään, saattaako sitä sanoiksi koota.

Oletko kuullut jääorkesterin

     Tasaista rumpujen tahtia

Viritystä tuuban komean

       Elämän murinan vahvaa alkutahtia...

       Aurinko sinkoilee – silmissä säteet

Silkillä kimpoilee timantin kovuus

     ”Minä pidän pintani!”

Rummutusta mahtia matalaa

             Syvästä rinnasta...

                      ”Minulle et mahda mitään!”

                                            Mahan alla kevään kutina.

Lentokeli

Aurinko paistoi häikäisevästi, kevään puhdas lumi häikäisi vielä enemmän. Aivan mahtava sää. Yleensä vähän tuulee, mutta nyt pieni tuulenviri oli aivan hellä. Siispä sukset jalkaan, aurinkolasit nenälle, sukset luistoon.

*

Hyvä latu oli koneen jäljiltä; se oli tukeva, kukaan ei eksy reitiltä.  Mitä parempi latu, sen selkeämpää: maali oli määrätty etukäteen. Joku muu oli sen miettinyt, kierrokset, kaarrokset, kauttakulut. Matkan varrella oli kylttejä: ”älä kävele ladussa” tai ”varo heikkoa jää” tai ”väistä oikeaa” –  sama ruotsiksi. Toisen tekemällä ladulla on helppo kulkea, kevyesti etenee, ilman miettimistä. Ladun loppu on aina kaikilla sama.

Suksien kunnolla on enemmän merkitystä kuin hiihtäjän kunnolla. Menestyjillä on hyvät sukset. Monesti elämän eväät on samoin huolehdittu; elämän latukin voi olla valmiiksi annettu, joku suunnitellut etukäteen. Jos on hiihtänyt elämäänsä toisen hyvin huoltamilla suksilla, voiko tietää, miten pärjätään hoitamattomilla suksilla tai ilman latua? Miltä tuntuu joutua astumaan sivuun, kun kiireinen huutaa ”pois tieltä risut ja männynkävyt, minä ensin”.

Poikkeamat ja kompastelut eivät kuulu suunnitelmaan – ei ole laduntekijän vika, jos et pysy latu-uralla. Se, joka ei ole poikennut latu-urasta, voiko tietää kuinka umpihangessa hiihdetään? 

*

Yöllä oli satanut hiukan lunta, jään pinta oli karkea – erinomainen luisteluhiihtoon. Jäällä erotti kivet, kannot ja kaislikot. Ei ollut ihmisen eikä eläimen jälkiä. Miten ihana, koskematon jään peitto ja timanttinen häikäisy. Tästä ei kukaan ollut ennen mennyt, oli uuden jäljen aika ja minä sain kulkea ensimmäisenä ja yksin. Avaruutta myös ylöspäin. Oli helppo hengittää, valoa riitti. Tilaa oli. Saatoin mennä tuosta tai tuolta. Kiersin kiven, kaarsin kaislikon ja lahonneen jäisen kannon. – Mikään ei tule eteen yllättäen, kuten kulkiessani Jumalan kanssa. Hän ilmoittaa ja osoittaa tulevat, edessä olevaa.

*

Minä siirryin syrjään nopeampien tieltä. En tiennyt kuinka suksia huolletaan, ja joku muu oli aiemmin hiihtänyt samoilla suksilla, varmasti yhtä huonosti hoidettuna. Ladun – elämän – vieressä tarpominen tulkitaan heikkoudeksi, pärjäämisen puutteeksi. Se voi viedä kilpailuhalut tai elämässä eteenpäin menemisen tarpeen, turhautumiseen. Elämän ytimeen kasvaa heikkous, se, ettei pärjää ladulla eikä sitten umpihangessakaan. Tämä kasvattikin minua vahvaksi. Laduttomassa lumessa elämä olikin Jumalan tapa osoittaa, etten pärjää ilman Häntä. Hän kasvatti minuun sitkeyttä ja lujuutta. 

*

Nyt minulla on uudet sukset, niissä ei ole yhtään enempää voiteita kuin lapsuuden suksissa, mutta ne luistavat. Ne ovat sujuvat, ovat tehty luisteluun. Poistun ladulta, se tuntuu hyvältä, ja minä voin ilman toisten tekemää latua. Joku saattaa ohittaa – onhan tuossa tilaa – minulla on oma vauhti.

Tuuli puhaltakoon raikkaana joka päivä. Jumala antaa ilon ja voiman elämään – uuden tavan elää. Erotan kivet ja kannot! Minulla on turva – jää kannattaa ja kaikki on Jumalan suunnittelemaa. Hän luo vieläkin uutta.

On lentokelin aika.

Mihin voi luottaa?

Luottamustani Jumalaan testataan eri tavoin. Uimaan en uskalla.

Aikoinaan uskoon tulon jälkeen minulle sanottiin, että voin ”hypätä uimaveteen”. Vesi kyllä kannattaa. Sitä olenkin sitten pohtinut (ja opetellut) kymmeniä vuosia. Olen nimittäin erittäin huono uimari, ensinkään en pysy pinnalla, vajoan, jos en ”ui”. En tänäkään päivänä käsitä, miten joku pystyy kellumaan – rentonakin.

Luin jostakin, että kun oikein pinnistelemme, kun pyrimme rukoilemaan jotakin, se on eräänlainen painopisteen siirtymä, sivuun tai jotain. Siirtymä voi olla niin hiuksen hieno, ettemme huomioi omia motiivejamme. Ehkä odotamme armolahjan kautta tulevaa ymmärrystä tai tietoa, tai vastauksia. Pyrkimys luottaa toimivaan armolahjaan voi olla harhaan vievää. Luottamus Jumalaan korvataan sillä, ja käytetään hengellistä valtaa väärin.

Tärkein asia, jota jatkuvasti opiskelen, on Jumalan tahdon ja läsnäolon vakuuttaminen itselleni: minulla ei ole mitään hätää, Hän on Kaikkivaltias, Hänellä on kaikki hallinnassa. Elämäni tulisi olla vain ja ainoastaan Jumalan nimen kirkastamista eli tuotan kunniaa Nimelle, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi. Kaikki muu tulee ikään kuin bonuksena. Ne vastauksetkin.

Muuan asia, jota olen myös pohtinut, on asiat, joita viemme rukoilemalla Taivaan Isälle. Selitämme (ikään kuin Hän ei tietäisi!), että tätä ja tätä tarvitaan, tuo ja tuo ihminen sairastaa, näistä puuttuu vähän vielä, tarvitaan lisää rahaa tai uusi auto. Kuulin erään saarnan, jossa vakuutettiin, että meidän Isämme on rikas, Häneltä saamme yltäkylläistä – siis tarpeeksi kaikkea.

Eli ”siellä laatikossa on rahaa, ota sieltä niin paljon kuin tarvitset!"  - No, mihin tarvitsen ”niin paljon”, on eri asia. Pyyntöjeni ja rukousteni painopiste on oltava kohdallaan. Siinä sitä onkin oppimista.

Niin. Kysehän on oikeastaan luottamuksesta. Ja odottamisen sietämisestä.

Saako sekaantua toisten asioihin?

Jos puutut toisten asioihin ja sitten kärsit siitä jollain tapaa, vaikka taloudellisella tappiolla tai maineen menetyksellä, tekeekö se sinusta hurskaan tai pyyteettömän hyväntekijän – kelpoisen Jumalan edessä. Kannatko tappiosi ylväänä, hammasta purren, ja olet kutsumuksesi toteuttaja?

Mielestäni tällainen ei oikein toimi. Mitä voidaan tulkita ”kärsimykseksi,” sellaiseksi, josta Kristuksen nimen tähden kärsitään? Sillä …mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö… (1.Pt.4:16).

Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sen tähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin (1.Pt.4:15).  

Sekaantuminen toisten asioihin on kyseenalaista, nykyään jopa rikollista. Voisiko huomauttaa -  kopauttaa hiljaa olalle, jos joku on eksymässä tai vaara uhkaa. Niin. Mitäpä se minulle kuuluu, oppikoon, jos ei, niin kantapäittensä kautta! Raamatussa tähän on varoitus sille, joka jättää sanomatta tai tekemättä, kun siihen on oikeasti aihetta: …jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, niin ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä; ja ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen (Gal.6:1). Sen, joka voi huomauttaa toiselle, tulee nähdä omassa elämässään mahdollisuuden sortua samoihin ikävyyksiin. Jos ei tätä ymmärrä, ei voi ojentaa toista ihmistä!

*

Toisten kuormien kantaminen ei onnistunut Sodomassa. Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti: ylpeys, leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo… mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut (Hes.16:49,50). Siellä oli kaikki hauskaa ja runsasta.

Entäs sitten tämä: Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain. (Gal.6:2). Kun ihminen elämän kipujensa kanssa on, rinnallakulkija ryhtyy auttamaan,  siis ”kantamaan”. Se ”kantaminen,” jota tässä tarkoitan, riippuu heidän sisäisyytensä tiloista.  Avuntarvitsija itse ahdingossaan tuskin jaksaa kantaa "rinnalla-kantajaa”.

*

Tosiaan on hyvä tuntea omat kipunsa, tapansa, ja tietää mitä itse on. Elämän kokemukset ja traumat tekevät meistä joistakin lähes rampoja, elämme vaille jääneinä. Olemme kuitenkin yksilöitä, erilaisia, monennäköisiä. Kaiken tunteva Jumala kuitenkin tietää vinoutumat, joihin sorrumme. Tämähän on hidas ja ajoittain kivuliaskin prosessi itse kunkin kohdalla. Jos siihen suostuu. Tätä käsittääkseni on oman taakan kantaminen.

Ajattelen rukous- ja sielunhoitotilannetta. Rinnalla kulkijana "meidän, vahvojen, tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia, eikä elää itsellemme mieliksi. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaaksensa, että hän rakentuisi." (Rm.15:1-2).  Ai miten niin? Toisen rakentumiseksi ei kerätä hyvä-minä-pisteitä. 

Pitäisikö osata kysyä itseltään tuottaako avunantoni Kristuksen nimen kunniaksi, tai tarvitseeko tuo juuri minun tietämystäni. Voi miten vaikeata tämä on! Toisaalta on mahdollisuus yhdessä kasvaa uskossa – ilman läheisriippuvuutta. Paavali kertoo itsestään, rinnallakulkijana, miten hän oli mm. juutalainen juutalaiselle (1.Kor.9:20), ja toisaalla muistuttaa …olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan (1.Tes.5:14). Tarkoittaisiko se suurpiirteisyyttä toisen esimerkiksi luonteen takia.

Kyllä meidän tulee huolehtia toisistamme, "kohottaa oksaa", nähdä toisemme. Se on tahtoa ja halua rakastaa teoilla.  

Me kaikki kaipaamme rinnallakulkijaa.