Viitan tupsuvoimaa

Ja siellä oli nainen, joka kaksitoista vuotta oli sairastanut verenjuoksua ja lääkäreille kuluttanut kaiken omaisuutensa, eikä kukaan ollut voinut häntä parantaa. Tämä lähestyi takaapäin ja kosketti hänen vaippansa tupsua, ja heti hänen verenjuoksunsa asettui. Ja Jeesus sanoi: "Kuka minuun koski?" (Luuk.8:43-)

Jeesus oli juutalainen, jolla oli yllään juutalaiseen tapaan vaippa tupsuineen. Hän ei siis hyljännyt perinnäissääntöjä. Mutta eikö olekin ihmeellistä, että tupsuissa olisi voimaa.

On muitakin kohtia, jotka vahvistavat asiaa, Markus kirjoittanut näin:

Ja missä vain hän meni kyliin tai kaupunkeihin tai maataloihin, asetettiin sairaat aukeille paikoille ja pyydettiin häneltä, että he saisivat koskea edes hänen vaippansa tupsuun. Ja kaikki, jotka koskivat häneen, tulivat terveiksi. (Mark.6:56)

Sekin on ihmeellistä, että Jeesus tunnisti, että hänestä lähti voima. Jos oikein muistan, tupsuilla oli tärkeä tehtävä uskonnollisissa rituaaleissa.

… sukupolvesta sukupolveen tehtävä itsellensä tupsut viittojensa kulmiin ja sidottava kulmien tupsuihin punasininen lanka.  Ne tupsut olkoon teillä, että te, kun ne näette, muistaisitte kaikki Herran käskyt ja ne täyttäisitte, ettekä seuraisi sydämenne ettekä silmienne himoja, jotka houkuttelevat teitä haureuteen; niin muistakaa ja täyttäkää kaikki minun käskyni ja olkaa pyhät Jumalallenne. (4.Moos 15:38-40)

Siis muistin toiminnasta on kyse. Minä laitan joskus langan sormen ympärille, jotta muistan jonkun asian. Ehkä pitäisi olla kunnon tupsut puseron helmassa, kun muisti tahtoo olla huono ajoittain. Jumalan sanaa pitäisi muistella ja miettiä päivittäin, että osaa myös välttää joitakin asioita. Siitä lähtee voimaa elämään ja terveyteen.

Tässä on lääke ihmispelkoon.

Ei tarvitse etsiä kelpaamista, koska sillä ei todista mitään eikä kenellekään. Miksi pitäisi tehdä itseään toisille näkyväksi, huomatuksi, hyväksytyksi?

Siis mihin? 

Joka tapauksessa en kelpaa, vaikka mitä tekisin tai osaisin. Enhän edes tiedä sitä mittaa, jolla joitakin asioita mitataan.  – Kukaan ei tiedä!

Sehän on vain yritystä vastata malliin, johonkin, mitä OLETETAAN vaadittavan.

”Rakasta tuntemattomuutta ja mitättömän mainetta. Karta sitä, että ihmiset sinut tuntevat.”  Tuomas Kempiläinen (1) vakuuttaa, ettei ole hyväksi olla (liian) viisas / tietävä / oppinut; on parempi esittää tietämätöntä ja opetella olemaan se, jota ”ei pidetä minkään arvoisena”. Tämä tekee hyvää ihmiskunnian edessä. Se tekee hyvää itsetunnolle: saan olla vapaa kaikista vaatimuksista ja ihmispeloista. Saan luvan palata alkuun, itseni kokoiseen persoonaan.

Yksinäisyyttä tulee sietää, on pystyttävä kestämään yksinäisyyden tunnetta. Tarkoittaa, ettei voi takertua toiseen ihmiseen ja hakea korvaavia asioita. Tästä näkökulmasta yksinäisyys ei olekaan haitta vaan se on osa luonnetta ja persoonallisuutta. Lepo ja hyväksyminen itsessä sellaisena ”kuin se on”, on perustaltaan lähtökohta elämään ja olemassaoloon – tarkoitus itsessään.

Carpe diem. Hetkeen tarttuminen on kykyä irrottaa mieli väärällä tavalla sitovista asioista. Vääriä uskomuksia kannetaan elämän eväsrepussa, tai vedetään perässä kivirekenä. Sydämen kyllyys on, mitä suu puhuu: niin kuin ajattelet sellaiseksi tulet…   

”Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, aivan niin kuin te olette minulle puhuneet, niin minä teille teen.” 4.Ms 14:28

Loppujen lopuksi, miten moni meistä uskoo valheita itsestään, niitä, joita tulee ihmisten sanomisista, ja miten niitä sitten työstetään ajatuksissa ja tehdään mitä kummallisimpia johtopäätöksiä:  en kelpaa... tässä sitä ollaan… masentaa… ahdistaa olla olemassa… Kun en olekaan täydellinen... eikä uskonikaan ole ihmeitä tekevää...

  

Elämä on vaatimuksista ja kelpaamisen tavoittelusta poisoppimista. Kelpaamme Jumalan edessä. Hän kun on tehnyt meidät vanhurskaiksi Jeesuksen sovitustyöllä. Ja se riittää oikeasti!

”Ruumiin, mielikuvituksen, älyn tai minkään muunkaan osamme vihaaminen tai pelkääminen ei ole kristillistä. Jos koko ihminen on kerran uhrattu Jumalalle, ei ole enää kovin ajankohtaista riidellä tämän tai tuon kyvyn arvosta” (C.S.Lewis)

Laajeneminen on rakkauden toteutumista, mikä poistaa kelpaamattomuutta ja ihmispelkoa; voin laajeta vain ulospäin – en voi käpertyä sisäänpäin – suhteisiin, luottamuksessa.

”Ihmispelko panee paulan, mutta Herraan luottavainen on turvattu.” Snl.29:25.

”Tee avaraksi telttasi sija, levennettäköön sinun majojesi seinien kangas. Älä säästele! Pidennä telttaköytesi ja vahvista vaarnasi. Sillä sinä olet leviävä oikealle ja vasemmalle…” Jes.54:2,3 

---

[1] Kristuksen seuraamisesta, Kirjapaja, 2006

Jossakin on ilo

JOSSAKIN ON ILO (Furman & Valtonen)  -kirjasta löysin muutaman pohdittavan:

* Meitä ei vaivaa asiat vaan se, mitä niistä ajattelemme.

* Mikä olisi päällimmäinen ongelmasi? [yksi masentumisen syy muuten] 

* Ja miten voisit toimia toisin, niin ettei se hallitse ajattelua ja/tai tekemistä?

* Ootko varma, ettei ole muita vaihtoehtoja… xxx…asiaan?  
- -  Keksi strategia – vaihtoehto, jota voisit harjoitella - - 

Keskustelin erään ystäväni kanssa ”vaihtoehdoista”. Tulimme siihen tulokseen, että kun tarpeeksi kauan on kestänyt elämän vaikeuksia, ei pelkät ”vaihtoehdot” riitä. Ongelmaa ei saa siirrettyä ns. sivuun. Vaikka päällimmäisen ongelman tunnistaakin, sen poispaneminen, strategian löytäminen ei toimi kuin teoriassa. Mikä siis neuvoksi?  ”Ehkä masennus ei olekaan sairaus. Ehkä se on oire tunteesta, ettei saa tai ansaitse sitä sosiaalista arvostusta, jonka jokainen tarvitsee voidakseen hyvin” (142).

Jos ihminen itsepäisesti toimii vanhalla tavalla, uupuu. Masennuksen ”voittaminen” on myös prosessi, joka vie aikaa; eikä lääke paranna sitä (49). Pelkillä lääkehoidoilla vain turrutetaan se uutta luova voima, joka etsii ilmaisukanavaa masennuksen alla. Lääke toimii ”kemiallisena kainalosauvana” (49) kunnes pysyy omilla jaloillaan pystyssä. Erik Ewalds sanoi taannoin jossakin, että masennus tai kriisi on merkki siitä, että vanha ei toimi enää - se on "harjoituskuolema".

Tulisi erottaa masentuneen mielen ajatuksista hengellinen kriisi. ”…uskonnolliset kysymykset ovat merkittävä osa ihmisten mielenterveyttä. Uskonnon avulla ihmiset saattavat parantua vakavistakin masennusongelmistaan…” Sielullinen tuska saattaa muistuttaa masennusta (94-95). Syyllisyyden tunnetilasta ihminen yrittää päästä eroon, toisaalta ei ehkä huomaa erottaa sitä synnintunnosta. - Luin jostakin, että jos ihminen etsii kristinuskon Jumalaa, olisi hänet ohjattava johonkin terapiaan – Freud muun muassa näin aikoinaan. Ateistinen maailma tarjoaa hoidoksi vaikkapa joogaa. Mutta näillä toimilla vältetään vain varsinaisen ongelman tunnistus ja käsittely!

 *

Auttajatkin voivat epäonnistua, kuten erään kärsijän "ystävät":
"Sillä te laastaroitte valheella, olette puoskareita kaikki tyynni. Jospa edes osaisitte visusti vaieta, niin se olisi teille viisaudeksi luettava!"  (Job 13:4.5)

Loukattu ihminen haluaisi itse päättää millä tavoin vääryys tulisi hyvittää. Miten vaikea onkaan hyväksyä, ettei Jumala estänyt tapahtumia – Hänhän on Kaikkivaltias. Kuinka Hän sallii kaiken tapahtua – jostain syystä! 

Entä, kun ei ole ketään joka pyytäisi anteeksi?

Niin se vaan on - kuuluu elämään - vanhojen huonojen ajatuskulkujen ja -tapojen muuttuminen on pitkällinen prosessi. Vanha ura ei kovin helposti katoa. Anteeksianto on sielun paranemista, jonka aikana masennus helpottuu. Anteeksi pitää sallia myös itselle, ei tarvitse olla täydellinen. Ja jossain vaiheessa ihmettelee, mihin se kipu katosi ja miten on mahdollista, että näen taivaan sinen. Ja olo kuin olisi tullut luolasta ulos aurinkoon ja hengissä.

Lähde:

 JOSSAKIN ON ILO, Furman & Valtonen, Lyhytterapiainstituutti, 2000

Toinen uskoo

Puhuttu lupaus, Sana, hedelmöitti Marian munasolun Hengen kautta. Eikä tyttö itse tehnyt asian kanssa mitään, antoi kyllä luvan vaikka ei varmasti ymmärtänyt, mikä oli homman nimi – siinä hetkessä.

Samoin tapahtuu ihmisen pelastumisessa: Hengen kautta syntyy Kristus sisimpäämme. Pieni uskon siemen istutetaan henkeemme ja se saa kasvaa täyteen mittaansa ajan kanssa. Olennaista on, että ihminen antaa luvan.

Jumala loi sanalla maailman. Kun perusteellisesti mietin luomista, löydän erään ytimen, mikä ihmisessä on ”Luojan kuvan kaltaista”. Kun sanon sanan, sitä ei ole ollut ennen, jokaisella sanalla syntyy uutta, se saa elämän puhuttuna ja toteuttaa sen. Kuitenkaan ihmisen sana ei luo maailmaa kuten Luojan sana. Mutta meidän sanamme luovat ”maailmoja”, me haavoitamme tai rakennamme ihmissuhteissa.

*

Jumalan Pojassa tulee ilmi ihmisen aito luonto, alkuperäinen, puhdas, ja näemme oman tarkoituksemme tutkiessamme Jeesuksen tapaa.  

Meitäkin kutsutaan alkuperäiseen suhteeseen, josta Jeesus, jolle olemme antaneet luvan, huolehtii uskon siemenen kasvusta. Alkuperäistä on se suhde, johon ihminen istutettiin Paratiisissa. Todella tarkoittaa antautumista: ”Tapahtukoon minulle kuten sanot,” ja ihminen luo sanoillaan uutta itselleen.

Emme me itsellemme pesää tee. Meissä on Toinen joka uskoo. Hän asuu minussa. Hän on suurempi kuin se mikä on maailmassa!