torstai 25. huhtikuuta 2019

Varjominän aarteet 1.


                                                                      
                       

Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta (Tommy Hellsten,Kirjapaja, 2011)
Jotakin kirjasta, joka koostuu lyhyistä novelleista. Niin maukkaita ajatuksia, tuntuvat elävän minussa vahvasti, vaikka paljon on tuttuja näkökulmia. Jaan poiminnat kolmeen eri tekstiin. Tässä eka.

Hän väittää, että rakkauden vastakohta ei ole viha, koska silloin ei ole ymmärretty rakkauden sisintä merkitystä. Häpeä on rakkauden vastakohta. Sehän toimii, koska hyljätty kokee häpeää: hän on jäänyt paitsi rakastetuksi ja nähdyksi tulemista. Häpeä taas koetaan heikkoutena, kelpaamattomuutena. Ja. Siitä on helppo jatkaa suorittamiseen, siis hyväksynnän hakuun. Viestihän oikeastaan kuuluu: näe minut, rakasta minua. Syvin tarpeemme on tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi (35). Torjutut tunteet ovat uppoutuneet syvälle persoonallisuuteen, ”sisäiseen varjojen maahan.” 

”Ihminen ei suostu näkyväksi ja haavoittuvaksi, ellei hän koe saavansa jostain rakkautta, joka muodostaa turvan” (150).

Minuuden löytäminen kuuluu keski-iän toimenkuvaan, tutkittava elämää jossa elää. Jos ei uskalla, tulee kieltäneeksi kipeät tunteet, ei ota oireita ja hälytysmerkkejä tosissaan. Silloin taantuu ja voi huonosti. Elämän ”matkalaukkuun” (45) on jäänyt, kulkee mukana, mm. todellinen (piilossa?) minuus. Moni ei uskalla tutustua laukkuunsa ikinä, pelkää, ettei kestä.

Jokin tiedostamaton ilmoittaa itsestään reaktioina toisen tunteeseen, käytökseen tai luonteeseen. Mitä ei hyväksy itsessään, se ärsyttää toisessa (105). - Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? (Lk.6:41) - Reaktiot ovatkin itsessämme olevaa piirrettä ja oireita. Olisiko tunteensiirtoa? Pitää muistaa, että siellä kätköissä on myös hyviä asioita, lahjoja, kykyjä, jotka eivät ole saaneet koskaan lupaa ilmetä, ja ne pyrkivät tunkeutumaan tietoisuuteen.

Minkähän takia pelkäämme kohdata tietoisuuteen pyrkiviä tunteita; eiväthän ne voi vahingoittaa ihmistä itseään?

Tästä päästäänkin kateuteen. Hellsten väittää kateuden tunteen kertovan ihmisen omista asioista. Kannattaisi siis kuunnella kateuttaan. Itse asiassa se jokin haluaa tulla osaksi minuutta ja elämää. Se on sellaista, mikä ei ole saanut hyväksyntää – joskus, jostain syystä. Hienoa tässä ajatuksessa on, että ihailemani piirteet toisessa ovat minussa itsessäni jo olevia, tunnistamattomina.

Kuinka ihmeessä voisin olla auki itselleni, jotta löytäisin nuo aarteet! Tätähän Raamatussakin luvataan: "Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala." Jes.45:3

Miksi sitten pitää ahdistua!



Tien vieressä





tiistai 23. huhtikuuta 2019

Jään murina




Tänä keväänä jää ei ehtinyt soittaa, kun ilma lämpeni äkkiä, ettei jäälle ollut enää asiaa. Mutta edellisvuosina olen kuullut rummut.

Kun saa tarpeeksi tyhjentää stressikaivoa, huomaa sään ja hengityksensä. Minä näin jään ja häikäisyn, taivaan. Luistelin suksillani lammen tasaisella kevään lumipeitteellä; nautin vauhdista, hyvä kun jalat ja kädet ehtivät mukana. 

Oli ihmeellistä kuulla kevätjään puhinaa. Pelotti, että jää halkeaa alta. Se natisi ja paukkui, rummutus ja rytinä kuin maanjäristys. 


*

Tässä elämäni ainut oma runo, joka syntyi lammella hiihtäessä. Enkä minä ole runoihminen, en missään nimessä! Keväinen jää eli ja puhui omaa kieltään, saattaako sitä sanoiksi koota.



Oletko kuullut jääorkesterin
     Tasaista rumpujen tahtia
Viritystä tuuban komean
       Elämän murinan vahvaa alkutahtia...
       Aurinko sinkoilee – silmissä säteet
Silkillä kimpoilee timantin kovuus
     ”Minä pidän pintani!”
Rummutusta mahtia matalaa
             Syvästä rinnasta...
                      ”Minulle et mahda mitään!”
                                            Mahan alla kevään kutina.