Olen oikeassa, enkö olekin?

                

Ajatuksia psalmeista.

C.S.Lewis on oivaltanut jotain, mikä voi jäädä psalmeja lukiessa huomaamatta. Kirjassa hän jakaa psalmit erityisellä tavalla aiheittain. Erääseen psalminaiheeseen hän niputtaa oikeassaolevan rukoukset, eli psalmilaulaja on ”aina oikeassa”. Hän rukoilee Jumalalta, että väärintekijä tai vainooja saisi tuomionsa, kunnon koston; pyytää lapsettomuuden kirousta heidän elämäänsä tai jopa ”murskaamaan heidän kallonsa”. Hän ei ole itse syypää mihinkään!

Psalmeista tunnistaa oikean jumalakuvan: Jumala on oikeudenmukainen – loppuun asti. Hän ei tuomitse heikkouden tai vahvuuden perustalta. Hän näkee kaiken, ei kuten ihminen. Hän myös kestää ihmisen rankat rukoukset! Hän näkee,  mitä sisällämme, ja lopulta sen, mitä ihminen on syvimmiltään, valitseeko oikein vai väärin, jääkö katkeruuteen. Joka tapauksessa joudumme kantamaan omien valintojen seuraukset, niin hyvät kuin huonotkin.

Tosiasiassahan ihminen ajattelee aina, että nimenomaan hänet pitää ”pelastaa”, koska hän on kuitenkin syytön! Muut ovat aiheuttaneet hänen ongelmansa ja ansaitsevat tuomion – siis rangaistuksen.  – Miten niin olet ansainnut oikeudenmukaisuuden paremman puolen?

*

Meillä on puolustaja Pyhä Henki, ja kun tiedämme saaneemme syntimme ja vanhat kaunamme anteeksi, voimme todella vedota ”oikeassaolevin” rukouksin.  Voimme vedota kuten Luuk.18 –luvussa Jeesus kertoo erään vertauksen '...Auta minut oikeuteeni riitapuoltani vastaan…' 

Lewis kirjoittaa (13), että kyse on siviiliasiasta, ei rikoksesta, ja nainen tietää, että laki on hänen puolellaan. Hätä on suuri, kun kukaan ei auta häntä, siksi hän ei anna periksi. Psalmi tiivistää ajatuksen: Sinä hankit minulle oikeuden ja ajoit minun asiani, sinä istuit valtaistuimelle, sinä vanhurskas tuomari(9:5).

Jumalan on kosto ja Hän huolehtii minusta. Joka tapauksessa! Hänellä on paljon varalla – niin minulle kuin sille, joka on jotain minulle velkaa. Siihen asti ”odota Herraa.”

Lähde: C.S. Lewis, Mietteitä psalmeista, Sisälähetysseura, 1982

Kuka saa murehtia?

                                                                                                                                                        

Sanotaan että surkoon hevonen – sillä on iso pää. Samaa voisi toivottaa murehtimisestakin, ihmisen pää on kovin pieni.

Mitä hyötyy ihminen murehtimalla asioita, tai mitä voi saavuttaa? Murhehan on vain hänen ikiomansa, ei paranna kaveria tai maailmaa. Eikö olekin niin, että murehtija itse kulkee allapäin, hartioilla raskas taakka, ahdistuneena. Murehtijan sisimmässä on jotain liikaa.

*Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää. Ps.38:7

Murehtija murehtii edessä olevaa tulevaa: tulevaisuutta, josta ei tiedä mitään! Miten siihen voisikaan vaikuttaa!  - Tulevaisuus ei murehtimalla parane. 

*

Tässä omia löytöjäni. 

Ihminen, joka murehtii tai huolestuu, EI KUULE; nimittäin huoli tukkii kuulokanavat. Murehtimisen voi tunnistaa sisäisestä levottomuudesta. Murhe ryöstää rauhan, vie yöunet, ottaa ylivallan ja kontrolloi ajatuksia ja elämää. Murhe myös vääristää totuutta, masentuu, ei erota valhetta, koska se kutistaa mahdollisuuksia, kutistaa.  Murehtija pakenee jotain, ja Jumalaa pakeneminen maksaa ihmiselle. Kannattaa myös miettiä, vaivaako ajatuksia kiire, kovasydämisyys, ylpeys…

Huolestuttavaa sekin, ettei Jumalan ääntä huomaa se, joka murehtii. Jumala ehkä haluaa osoittaa jotain, kun Hän sallii murheita. Elämästä ei selviä ilman huolia ja murheita, mutta pahinta lie se, jos murheet käyvät toteen.

* Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui. Job.3:25  

*Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti; vaan jos hän on murheelliseksi saattanut, hän osoittaa laupeutta suuressa armossansa. Val.3:31-33

Murehtiminen on mielestäni syntiä: asetutaan Jumalan yläpuolelle. Jos ymmärtää murehtimisen perustan, huomaa asettavansa kyseenalaiseksi Jumalan mahdollisuudet.  Parempi valinta olisi lähtökohdaksi ottaa: ”Hänessä olen enemmän siunattu.”

* Huoli painaa alas miehen mielen, mutta hyvä sana sen ilahuttaa. Snl.12:25

Mielihyvää esiintyy sitä enemmän, mitä vähemmän ihminen murehtii.

Kiire tekeminen lähettää sielun kauas 3.

Tämä on sitten viimeinen, kolmas ajatus kirjasta "Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta" (Tommy Hellsten, Kirjapaja, 2011)

Hellsten kirjoittaa kokemuksestansa kuinka löytää sijaintinsa itsessään ja itsen ääriviivat (134). Kun oman aikansa pysäyttää, huomaa voimaantumista. Aikaa olemiseen, aikaa hyvänlaiseen toimettomuuteen, aikaa ilman odotuksia, vaatimuksia tai takarajoja. Levollisuudessa olemisen merkitys synnyttää kokemuksen oman sielun tilasta.

Ihminen on sielu-ruumis-henki. Sielu ilmaisee itsensä ruumiissa, jossa se kokee elämän. Uupumus on sielun huuto. (84)

Kiireen ihmiset ovat nykyään sieluttomia. Minä mietin, miten heidän henkensä voi.

Ihmisen sielu ei viihdy siellä, missä se ei saa tilaa, hitautta, yksinkertaisuutta ja väljyyttä (135). Sielun tila on huomionarvoinen, koska hyvinvointi tarkoittaa sen olemusta. Ihmisen sielu on hidas, siksi se usein kärsii. Hellsten kehottaa kuuntelemaan sielusta nousevia vihjeitä ja kipuja. Siinä on sanomaa. Mitä vaikeampi asia, sitä vahvempi on sielun puhuttelu. 

Sielu katsoo kahteen suuntaan: ikuisuuteen ja aikaan (175).

Tämä aika, jota ihminen elää, käytetään siis hengissä säilymiseen. Sielua siihen ei juuri tarvita. Mutta sielua tarvitaan elämän syvien kysymysten äärellä oltaessa. (175) Jumalallakin on sanottavansa! Ravisteluako tarvitaan vai täsmäpommitusta, osumia sinne, missä syvimmät kivut sijaitsee. Minkähän takia Hänen viestinsä ei läpäise tajuntaamme?

Sielua ei haluta kuunnella, koska siitä tulee hankaluuksia vuorovaikutussuhteissa. Sielun kuuntelu edellyttää tavatonta rohkeutta. (64) ”Ihmisen on selvitettävä suhteensa neljään perusasiaan, ennen kuin hän tulee vapaaksi sanan todellisessa merkityksessä (ts.kykenee toteuttamaan itseään): 1. Suhde aikaan, 2. Suhde sukupuoleen, 3. Suhde syyllisyyteen, 4. Suhde kuolemaan.” [1]

Toinen on erilainen kuin minä. Tunnistamme toisen ihmisen ainutlaatuisuudessa oman ainutlaatuisuutemme (53).  ”Mitä lähemmäksi pääsee salassa olevaa sisäistä ihmistä, sitä enemmän ihmiset alkavat muistuttaa toisiansa.” [2]

*

Jokapäiväisissä tuskissamme painiskelemme ei vain sielun kipujen kanssa, vaan mukana on aina ihmisen ydin, hengen alueen mielipiteet.  Jumalan Pyhä Henki voi varmistaa, että se, mitä hengestämme siirtyy sieluun, on varmasti totuus.

---

[1]  E.Ewalds, 1978

[2]  Aarno Sainio, Ehjä Ihminen, Sielunhoidon perusteet, Kirjapaja 1983;81

Minimanin pelikoneet

Ainakin meidän Minimanin aulassa yksikätiset rullaavat ahkerasti, ehkä niitä ei enää ”vedetä kädestä” vaan painetaan nappulaa. Kuvakiekot pyörivät ja kolahtelevat aivan kuin summissa, arpomalla – joku todennäköisyysjuttu siinä täytyy olla. Se koukuttaa. Minkä takia pelikone vetoaa ahkeria, sitä minä aina ihmettelen, kun kuljen niiden ohi. Prismassa on muuten sama meno; harvemmin kuljen niiden ohi  (tai no, enhän juuri Prismassa käy).

Mietitäänpä sanaa mielihyvä. Siksi pitää ilo erottaa mielihyvästä. Tuottaako nappulan painallus iloa vai mielihyvää? Vai hedelmäkuvien rullaaminen ilon; mikä mielihyvä rullaamisessa?

Jos etsii mielihyvätunteesta uuteen, on kyse vain elämyksissä elämisessä. Mielihyvä on aina samanlainen, oli toiminta sitten arvokasta tai arvotonta. Mielihyvä on olosuhteista riippuva tunnetila. Tällöin on aivan sama, mitä tekee! Olisiko niin, että nykypäivänä ihmiset kärsivät haasteiden puutteesta, ei siitä, että niitä on liikaa.  Nappulan painaminen luo jännitettä edes sekunniksi. Hyvinvointiyhteiskunta on liian vähän vaativa, joten ihmiset säästyvät jännitteiltä. Kun näin on, tarkoittaa jännitteen poisto mielihyvän tarpeen lisäämistä, ja siitä tulee tarkoitus sinällään.  ”Jännityksen vähentämisen periaate” on tosiasiassa täysin sairas periaate. Normaali ihminen kestää paljon mieluummin jännitettä kuin elää merkityksettömyyttä! (Sören Kierkegaard)

Päädymmehän ajatukseen, että mielihyvä ei kykene antamaan elämälle tarkoitusta. Ja, päinvastoin: jollei mielihyvä pysty tähän, ei sen puuttuminen liioin kykene riistämään elämältä tarkoitusta.

*

Mistä löydän ilon?

Ilo on vastakohta mielihyvälle, mutta se voi antaa elämälle tarkoituksen vain silloin, kun sillä itsellään (siis elämällä) on tarkoitus. Ilokaan ei voi olla itsetarkoitus, sillä ilo kohdistuu aina johonkin.

Ilolla on ulkoinen kohde.

Jonkin asian ymmärtäminen tai ongelman ratkaisun löytäminen tuottaa ilon (johon voi luottaa) – ja ainakin minulle luo mielihyvää se, että olen oppinut taas jotain uutta. 

Jumalan sanasta saa tällaisia ilon hypähdyksiä, kun jokin haastava asia aukenee uudella tavalla. Ja näitähän riittää!

Ajan täytyy saada hengittää 2.

                                                                                                

kirkkotie

Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta (Tommy Hellsten, Kirjapaja, 2011)

Kirjasta ajatuksia lisää. Tässä joitakin makupaloja kirjan monista novellista. Kolmanteen tekstiin sitten ajatuksia sielusta. Hän kirjoittaa muun muassa ajasta. Minäkin olen paljon pohtinut ajan käsitettä.

Hellsten kertoo vuosikausia kirjoittaneensa ja luennoineensa kroonisesta ajanpuutteesta (121). Siitä miten astua kiireestä ulos, sietää ajatonta olotilaa, sehän aiheuttaa paheksuntaa – epäillään jopa kerjäläiseksi. Ainakin voi saada laiskan maineen. Ennen ei ollut vapaa-ajan käsitettä, kaikki oli samaa aikaa. Nyt ihminen ei tiedä, mihin kaiken vapaa-ajan käyttäisi, sen ajan jälkeen, kun on syönyt mikroruoan, pannut astiankoneen käyntiin, katsonut tv-uutiset, käynyt kaupassa...

Ajalla ei avaruudessa näytä olevan merkitystä, ainakaan maan mitan mukaan. Maaplaneettamme ei pysy paikallaan, se liikkuu kehällä. Avaruus liikkuu, laajenee, planeetat kiertävät samaa rataa. Kaikki avaruudessa on niin suurta, ikuista, ajatonta, ettemme mitenkään hahmota sitä. Äänetöntä. Avaruus ei ole menossa minnekään, eikä sillä ole päämäärää.

Avaruus on käsittämätöntä, ja ihminen vain pienen pieni piste. Ja ihminen kuvittelee olevansa tärkeä!

”Ihminen tarrautuu yhä enemmän ajan sirpaleisiin, jotka ovat erillään menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Hän on jatkuvasti irti ajasta, toisin sanoen hän on vankilassa – juuttunut vapauden sijaan ajan vankilaan”  [1]

Koska aikaa on vähän, on kiire, aika kuluu liian nopeasti, ja pitäisi saada aikaan jotain. Vaaditaan tehokkuutta, koska ajasta on tullut ongelma. Joten täytyy säästää aikaa, mutta ajan haltuun ottaminen onkin vaikeaa. Käytössämme on aikaa mittaavia käsitteitä: tehokkuus, nopeus, resurssi, hitaus, tavoite, päämäärä, perille pääsy, kalenteri, aikataulu, ajanhallinta, oravanpyörä. Koneet säästävät aikaamme (jotta saamme lisää vapaa-aikaa?). Tosin käsittämätöntä: missä aika on tallella. Ihminen itse laatii  aikansa  ja on sen orja. Ei hallitse aikaansa.

- Mihin laittaisit ajan ”säästöön”? 

On harha, että meillä ei ole aikaa tai luulemme olevamme kiinni ajassa. Tämä estää näkemästä iäisyyden. Se panee ihmisen tuijottamaan nenän päähän, estää näkemästä elämää. Valhekiireestä johtuu, ettei ihminen ehdi (halua?) miettimään elämän tarkoitusta. Yhteiskunnassa ihminen elää tulevaisuuttaan varten, koska tulevaisuuden ajatteleminen luo intohimoja ja markkinat myyvät; toisaalta se luo pelkoja tuntemattomuuden takia.

*

"Levollisen ihmisen ympärillä on tila, jossa aikaa ei ole. Kun astuu tähän tilaan, saa kokea ajan häviämisen. Ilmiö on harvinainen." (131)

Entä ajan toinen suunta: ikuisuudessa ajan käsittä ei ole. Ikuisuus on nyt-hetki, joka kiitää ohitsesi -  et huomaa sitä, jos juokset oravanpyörässä.  Ihminen elää nykyhetkeä ja elää samalla iäisyyttä. Ei ole muuta. Kun kuolee, siirrytään toisenlaiseen iäisyyteen, maanpäällisestä iäisyydestä ajattomuuteen. Ratkaisevan muutoksen hyvä-hetki on se, jolloin ihminen ottaa vastaan elämäänsä Jeesuksen. Siitä hetkestä alkaen hän elää iäisyyden nyt-hetkeä. Siksi täällä ajassa olevat elävät samaa iäisyyttä kuin taivaassa olevat. Siirtymä ajasta ajattomuuteen on rauhaa, kun sen tietää. Iäisyys on jotakin muuta kuin loputonta ajankulua. Iäinen elämä, josta Raamattu puhuu, on jotakin, mikä on jo keskellä tätä aikaa. Jumala on ”pannut iäisyyden ihmisten sydämiin” (Saarn.3:11). 

Tulevan miettimisellä estyy arkinen tosieläminen – nyt-iäisyyden elämä.

Menneisyys on joskus ollut sen nykyhetki.  C.S.Lewis on sanonut jossakin: ”Kaikki mikä ei ole ikuista, on lopulta vanhentunutta.” Kaikkeen ei siis kannata pysähtyä: aika on liikettä joka tapauksessa.

Aika on tehty ihmistä varten, ei ihminen aikaa varten.  [2]

[2] W.Stinissen, Kristillinen syvämietiskely, 2010 KATT