Kiire tekeminen lähettää sielun kauas 3.

Tämä on sitten viimeinen, kolmas ajatus kirjasta "Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta" (Tommy Hellsten, Kirjapaja, 2011)

Hellsten kirjoittaa kokemuksestansa kuinka löytää sijaintinsa itsessään ja itsen ääriviivat (134). Kun oman aikansa pysäyttää, huomaa voimaantumista. Aikaa olemiseen, aikaa hyvänlaiseen toimettomuuteen, aikaa ilman odotuksia, vaatimuksia tai takarajoja. Levollisuudessa olemisen merkitys synnyttää kokemuksen oman sielun tilasta.

Ihminen on sielu-ruumis-henki. Sielu ilmaisee itsensä ruumiissa, jossa se kokee elämän. Uupumus on sielun huuto. (84)

Kiireen ihmiset ovat nykyään sieluttomia. Minä mietin, miten heidän henkensä voi.

Ihmisen sielu ei viihdy siellä, missä se ei saa tilaa, hitautta, yksinkertaisuutta ja väljyyttä (135). Sielun tila on huomionarvoinen, koska hyvinvointi tarkoittaa sen olemusta. Ihmisen sielu on hidas, siksi se usein kärsii. Hellsten kehottaa kuuntelemaan sielusta nousevia vihjeitä ja kipuja. Siinä on sanomaa. Mitä vaikeampi asia, sitä vahvempi on sielun puhuttelu. 

Sielu katsoo kahteen suuntaan: ikuisuuteen ja aikaan (175).

Tämä aika, jota ihminen elää, käytetään siis hengissä säilymiseen. Sielua siihen ei juuri tarvita. Mutta sielua tarvitaan elämän syvien kysymysten äärellä oltaessa. (175) Jumalallakin on sanottavansa! Ravisteluako tarvitaan vai täsmäpommitusta, osumia sinne, missä syvimmät kivut sijaitsee. Minkähän takia Hänen viestinsä ei läpäise tajuntaamme?

Sielua ei haluta kuunnella, koska siitä tulee hankaluuksia vuorovaikutussuhteissa. Sielun kuuntelu edellyttää tavatonta rohkeutta. (64) ”Ihmisen on selvitettävä suhteensa neljään perusasiaan, ennen kuin hän tulee vapaaksi sanan todellisessa merkityksessä (ts.kykenee toteuttamaan itseään): 1. Suhde aikaan, 2. Suhde sukupuoleen, 3. Suhde syyllisyyteen, 4. Suhde kuolemaan.” [1]

Toinen on erilainen kuin minä. Tunnistamme toisen ihmisen ainutlaatuisuudessa oman ainutlaatuisuutemme (53).  ”Mitä lähemmäksi pääsee salassa olevaa sisäistä ihmistä, sitä enemmän ihmiset alkavat muistuttaa toisiansa.” [2]

*

Jokapäiväisissä tuskissamme painiskelemme ei vain sielun kipujen kanssa, vaan mukana on aina ihmisen ydin, hengen alueen mielipiteet.  Jumalan Pyhä Henki voi varmistaa, että se, mitä hengestämme siirtyy sieluun, on varmasti totuus.

---

[1]  E.Ewalds, 1978

[2]  Aarno Sainio, Ehjä Ihminen, Sielunhoidon perusteet, Kirjapaja 1983;81

Minimanin pelikoneet

Ainakin meidän Minimanin aulassa yksikätiset rullaavat ahkerasti, ehkä niitä ei enää ”vedetä kädestä” vaan painetaan nappulaa. Kuvakiekot pyörivät ja kolahtelevat aivan kuin summissa, arpomalla – joku todennäköisyysjuttu siinä täytyy olla. Se koukuttaa. Minkä takia pelikone vetoaa ahkeria, sitä minä aina ihmettelen, kun kuljen niiden ohi. Prismassa on muuten sama meno; harvemmin kuljen niiden ohi  (tai no, enhän juuri Prismassa käy).

Mietitäänpä sanaa mielihyvä. Siksi pitää ilo erottaa mielihyvästä. Tuottaako nappulan painallus iloa vai mielihyvää? Vai hedelmäkuvien rullaaminen ilon; mikä mielihyvä rullaamisessa?

Jos etsii mielihyvätunteesta uuteen, on kyse vain elämyksissä elämisessä. Mielihyvä on aina samanlainen, oli toiminta sitten arvokasta tai arvotonta. Mielihyvä on olosuhteista riippuva tunnetila. Tällöin on aivan sama, mitä tekee! Olisiko niin, että nykypäivänä ihmiset kärsivät haasteiden puutteesta, ei siitä, että niitä on liikaa.  Nappulan painaminen luo jännitettä edes sekunniksi. Hyvinvointiyhteiskunta on liian vähän vaativa, joten ihmiset säästyvät jännitteiltä. Kun näin on, tarkoittaa jännitteen poisto mielihyvän tarpeen lisäämistä, ja siitä tulee tarkoitus sinällään.  ”Jännityksen vähentämisen periaate” on tosiasiassa täysin sairas periaate. Normaali ihminen kestää paljon mieluummin jännitettä kuin elää merkityksettömyyttä! (Sören Kierkegaard)

Päädymmehän ajatukseen, että mielihyvä ei kykene antamaan elämälle tarkoitusta. Ja, päinvastoin: jollei mielihyvä pysty tähän, ei sen puuttuminen liioin kykene riistämään elämältä tarkoitusta.

*

Mistä löydän ilon?

Ilo on vastakohta mielihyvälle, mutta se voi antaa elämälle tarkoituksen vain silloin, kun sillä itsellään (siis elämällä) on tarkoitus. Ilokaan ei voi olla itsetarkoitus, sillä ilo kohdistuu aina johonkin.

Ilolla on ulkoinen kohde.

Jonkin asian ymmärtäminen tai ongelman ratkaisun löytäminen tuottaa ilon (johon voi luottaa) – ja ainakin minulle luo mielihyvää se, että olen oppinut taas jotain uutta. 

Jumalan sanasta saa tällaisia ilon hypähdyksiä, kun jokin haastava asia aukenee uudella tavalla. Ja näitähän riittää!