Minimanin pelikoneet

Ainakin meidän Minimanin aulassa yksikätiset rullaavat ahkerasti, ehkä niitä ei enää ”vedetä kädestä” vaan painetaan nappulaa. Kuvakiekot pyörivät ja kolahtelevat aivan kuin summissa, arpomalla – joku todennäköisyysjuttu siinä täytyy olla. Se koukuttaa. Minkä takia pelikone vetoaa ahkeria, sitä minä aina ihmettelen, kun kuljen niiden ohi. Prismassa on muuten sama meno; harvemmin kuljen niiden ohi  (tai no, enhän juuri Prismassa käy).

Mietitäänpä sanaa mielihyvä. Siksi pitää ilo erottaa mielihyvästä. Tuottaako nappulan painallus iloa vai mielihyvää? Vai hedelmäkuvien rullaaminen ilon; mikä mielihyvä rullaamisessa?

Jos etsii mielihyvätunteesta uuteen, on kyse vain elämyksissä elämisessä. Mielihyvä on aina samanlainen, oli toiminta sitten arvokasta tai arvotonta. Mielihyvä on olosuhteista riippuva tunnetila. Tällöin on aivan sama, mitä tekee! Olisiko niin, että nykypäivänä ihmiset kärsivät haasteiden puutteesta, ei siitä, että niitä on liikaa.  Nappulan painaminen luo jännitettä edes sekunniksi. Hyvinvointiyhteiskunta on liian vähän vaativa, joten ihmiset säästyvät jännitteiltä. Kun näin on, tarkoittaa jännitteen poisto mielihyvän tarpeen lisäämistä, ja siitä tulee tarkoitus sinällään.  ”Jännityksen vähentämisen periaate” on tosiasiassa täysin sairas periaate. Normaali ihminen kestää paljon mieluummin jännitettä kuin elää merkityksettömyyttä! (Sören Kierkegaard)

Päädymmehän ajatukseen, että mielihyvä ei kykene antamaan elämälle tarkoitusta. Ja, päinvastoin: jollei mielihyvä pysty tähän, ei sen puuttuminen liioin kykene riistämään elämältä tarkoitusta.

*

Mistä löydän ilon?

Ilo on vastakohta mielihyvälle, mutta se voi antaa elämälle tarkoituksen vain silloin, kun sillä itsellään (siis elämällä) on tarkoitus. Ilokaan ei voi olla itsetarkoitus, sillä ilo kohdistuu aina johonkin.

Ilolla on ulkoinen kohde.

Jonkin asian ymmärtäminen tai ongelman ratkaisun löytäminen tuottaa ilon (johon voi luottaa) – ja ainakin minulle luo mielihyvää se, että olen oppinut taas jotain uutta. 

Jumalan sanasta saa tällaisia ilon hypähdyksiä, kun jokin haastava asia aukenee uudella tavalla. Ja näitähän riittää!

Ajan täytyy saada hengittää 2.

                                                                                                

kirkkotie

Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta (Tommy Hellsten, Kirjapaja, 2011)

Kirjasta ajatuksia lisää. Tässä joitakin makupaloja kirjan monista novellista. Kolmanteen tekstiin sitten ajatuksia sielusta. Hän kirjoittaa muun muassa ajasta. Minäkin olen paljon pohtinut ajan käsitettä.

Hellsten kertoo vuosikausia kirjoittaneensa ja luennoineensa kroonisesta ajanpuutteesta (121). Siitä miten astua kiireestä ulos, sietää ajatonta olotilaa, sehän aiheuttaa paheksuntaa – epäillään jopa kerjäläiseksi. Ainakin voi saada laiskan maineen. Ennen ei ollut vapaa-ajan käsitettä, kaikki oli samaa aikaa. Nyt ihminen ei tiedä, mihin kaiken vapaa-ajan käyttäisi, sen ajan jälkeen, kun on syönyt mikroruoan, pannut astiankoneen käyntiin, katsonut tv-uutiset, käynyt kaupassa...

Ajalla ei avaruudessa näytä olevan merkitystä, ainakaan maan mitan mukaan. Maaplaneettamme ei pysy paikallaan, se liikkuu kehällä. Avaruus liikkuu, laajenee, planeetat kiertävät samaa rataa. Kaikki avaruudessa on niin suurta, ikuista, ajatonta, ettemme mitenkään hahmota sitä. Äänetöntä. Avaruus ei ole menossa minnekään, eikä sillä ole päämäärää.

Avaruus on käsittämätöntä, ja ihminen vain pienen pieni piste. Ja ihminen kuvittelee olevansa tärkeä!

”Ihminen tarrautuu yhä enemmän ajan sirpaleisiin, jotka ovat erillään menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Hän on jatkuvasti irti ajasta, toisin sanoen hän on vankilassa – juuttunut vapauden sijaan ajan vankilaan”  [1]

Koska aikaa on vähän, on kiire, aika kuluu liian nopeasti, ja pitäisi saada aikaan jotain. Vaaditaan tehokkuutta, koska ajasta on tullut ongelma. Joten täytyy säästää aikaa, mutta ajan haltuun ottaminen onkin vaikeaa. Käytössämme on aikaa mittaavia käsitteitä: tehokkuus, nopeus, resurssi, hitaus, tavoite, päämäärä, perille pääsy, kalenteri, aikataulu, ajanhallinta, oravanpyörä. Koneet säästävät aikaamme (jotta saamme lisää vapaa-aikaa?). Tosin käsittämätöntä: missä aika on tallella. Ihminen itse laatii  aikansa  ja on sen orja. Ei hallitse aikaansa.

- Mihin laittaisit ajan ”säästöön”? 

On harha, että meillä ei ole aikaa tai luulemme olevamme kiinni ajassa. Tämä estää näkemästä iäisyyden. Se panee ihmisen tuijottamaan nenän päähän, estää näkemästä elämää. Valhekiireestä johtuu, ettei ihminen ehdi (halua?) miettimään elämän tarkoitusta. Yhteiskunnassa ihminen elää tulevaisuuttaan varten, koska tulevaisuuden ajatteleminen luo intohimoja ja markkinat myyvät; toisaalta se luo pelkoja tuntemattomuuden takia.

*

"Levollisen ihmisen ympärillä on tila, jossa aikaa ei ole. Kun astuu tähän tilaan, saa kokea ajan häviämisen. Ilmiö on harvinainen." (131)

Entä ajan toinen suunta: ikuisuudessa ajan käsittä ei ole. Ikuisuus on nyt-hetki, joka kiitää ohitsesi -  et huomaa sitä, jos juokset oravanpyörässä.  Ihminen elää nykyhetkeä ja elää samalla iäisyyttä. Ei ole muuta. Kun kuolee, siirrytään toisenlaiseen iäisyyteen, maanpäällisestä iäisyydestä ajattomuuteen. Ratkaisevan muutoksen hyvä-hetki on se, jolloin ihminen ottaa vastaan elämäänsä Jeesuksen. Siitä hetkestä alkaen hän elää iäisyyden nyt-hetkeä. Siksi täällä ajassa olevat elävät samaa iäisyyttä kuin taivaassa olevat. Siirtymä ajasta ajattomuuteen on rauhaa, kun sen tietää. Iäisyys on jotakin muuta kuin loputonta ajankulua. Iäinen elämä, josta Raamattu puhuu, on jotakin, mikä on jo keskellä tätä aikaa. Jumala on ”pannut iäisyyden ihmisten sydämiin” (Saarn.3:11). 

Tulevan miettimisellä estyy arkinen tosieläminen – nyt-iäisyyden elämä.

Menneisyys on joskus ollut sen nykyhetki.  C.S.Lewis on sanonut jossakin: ”Kaikki mikä ei ole ikuista, on lopulta vanhentunutta.” Kaikkeen ei siis kannata pysähtyä: aika on liikettä joka tapauksessa.

Aika on tehty ihmistä varten, ei ihminen aikaa varten.  [2]

[2] W.Stinissen, Kristillinen syvämietiskely, 2010 KATT